Tule veli veikkoseni,
kaunis kasvinkumppalini.
Lähe kanssa laulamahan
saa kera sanelemahan.
Harvoin yhtehen yhymme
saamme toinen toisihimme.
Näillä Väinölän ahoilla
Kalevalan kankahilla.
Steinerkoulun portailta kajahti opettajien esittämä kalevalainen laulu, joka aloitti perjantai-illan koulun aloitusjuhlan. Opettajakunnan esityksen jälkeen esiteltiin henkilökunta, uudet ja vanhat opettajat koululaisille ja heidän vanhemmilleen.
Esittelyn jälkeen luokat lähtivät opettajiensa johdolla omiin luokkiinsa hetkeksi jutustelemaan kesäkuulumisia sekä hakemaan uudet lukujärjestykset. Ensimmäisen luokan oppilaita ei vielä päästetty luokkaan, vaan jännitystä ylläpidetään loppuun asti.
Steinerpäiväkodeissa koulun aloittamisen hienous rakennetaan vaihe vaiheelta ja keväällä esikoululaiset ovat lähes pakahtumaisillaan koulun aloituksen odotuksesta. Esikoulussa vierailevaa tulevaa opettajaa katsotaan palvova katse silmissä. Onhan ekaluokanopettaja peruskoulussakin pienille koululaisille iso juttu, mutta steinerkoulun puolella tämä opettajan kunnioitus ja koulun aloittamisen odotus on viety ihan eri tasolle kuin mihin olen peruskoulussa tottunut.
Siispä, ensimmäisen luokan oppilaat pidettiin vielä jännityksessä ja muutamien tiedotusasioiden jälkeen siirryimme ensimmäisen luokan oppilaiden kanssa ruokailemaan. Ruokailun jälkeen oli koulunaloitusjuhlassa ohjelmassa vapaamuotoista seurustelua ja tutustelua kahvittelun ja herkuttelun ohessa. Koulu tarjosi ruoan lapsille ja vanhemmille, mutta herkkutarjoilun olivat vanhemmat järjestäneet nyyttäriperiaatteella. Koulun aloitusta juhlimassa oli lähes kaksi sataa lasta ja aikuista, eivätkä herkut loppuneet kesken. Tämä kertoo mielestäni jo jotain siitä yhteishengestä ja talkoomeiningistä, mikä steinerkouluille on tunnusomaista.
Kahvittelun ohessa uuden opettajan oli helppo kierrellä juttelemassa omien uusien oppilaiden vanhempien kanssa ja tutustua heihin vähitellen.
Lauantai aamupäivällä ensimmäisen luokan oppilaat vanhempineen kokoontuivat jälleen koulun pihalle. Vuorossa oli metsäretki, jolle osallistuivat ekaluokkalaiset, vanhemmat sekä monesta perheestä myös nuoremmat ja vanhemmat sisarukset. Retkeilijöitä oli kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä, sillä joukolla valloitimme läheisen laavun.
Pian saimme nuotiot syttymään ja evästely saattoi alkaa. Lapset leikkivät ympäröivässä metsässä ja saivat vapaan leikin ohessa tutustua toisiinsa. Välillä syötiin evästä ja taas jatkuivat leikit. Vanhemmat kahvittelivat nuotioiden ääressä ja tutustuivat myös toisiinsa.
Mielestäni tällainen retki, joka ei loppujen lopuksi vaadi kovin monen tunnin satsausta, on mukava tapa tutustua uuteen luokkaan ja tällaisella vapaamuotoisella retkellä myös vanhemmat tutustuvat helposti ja luontevasti toisiinsa. Peruskoulun puolella olen paljon kuullut positiivisia kokemuksia erilaisista makkaranpaiston merkeissä toteutetuista vanhempainilloista, muutaman toiminnallisen vanhempainillan olen itsekin pitänyt ja niistä on tullut vanhemmilta kiitosta.
Maanantaina viimein oli ekaluokkalaistenkin aika päästä omaan luokkaan. Aamulla koko koulu kokoontui koulun pihamaalle. Pihalla 5. luokkalaiset, jotka toimivat ekaluokkalaisten koulukummeina, järjestyivät kummioppilaidensa kanssa parijonoon. Jokainen ekaluokkalainen sai koulukummiltaan keltaisen auringonkukan ja koulukummi talutti ekaluokkalaisen silkkiportista omaan luokkaan.
Oppilaiden koulukummeiltaan saamiin auringonkukkiin liittyy myös tarina, jonka kerroin oppilaille ensimmäisen oppitunnin päätteeksi. Steinerkouluissa erää kertomiskulttuuri, hyvin harvoin opettaja lukee oppilaille kirjaa. Opettajan ei (onneksi) tarvitse satuilla kaikkia kertomuksia itse, vaan opettaja lukee etukäteen sadut ja kertoo oppilaille sadun omin sanoin. Päivittäin ei tarvitse uusia satuja opetella, sillä käytössä on usein ns. kolmen päivän menetelmä. Opettaja kertoo saman kertomuksen lapsille kahtena päivänä, kolmantena päivänä oppilaat kertovat tarinan opettajalle takaisin. Silloin myös yleensä työstetään satua piirtäen tai maalaten. Monet lapset haluavat kuulla lempikirjojaan uudelleen ja uudelleen, myös koulussa lapset nauttivat kuullessaan saman sadun useampaan kertaan. Silloin lapsi ehtii sisäistää sadun juonen ja pohtia sen sanomaa rauhassa. Steinerpäiväkodeissa samaa satua saatetaan kertoa koko viikon ajan, eivätkä lapset ehdi siihen kyllästyä.
Olipa kerran suuren suuri auringonkukkaäiti. Siinä oli paljon pienen pieniä siemeniä, yhtä paljon kuin teitä lapsia täällä luokassa ja vielä paljon enemmänkin.
Osa auringonkukan siemenistä oli jo aivan tummia, koska aurinko oli ruskettanut ne. Ja ne odottivat kovasti, että saisivat hypätä kukasta alas maahan, pois auringonkukkaäidin hoivista.
- Hei sinä siellä, huusi yksi tummaksi paahtuneista siemenistä, älä siinä isottele!
- Mitä? Itse olet liian paksu, sen takia meillä on täällä niin ahdasta, vastasi toinen siemen.
Siemenet rupesivat tappelemaan ja tappelun nukassa muutama siemen putosi, hups vain, alas auringonkukasta. Tovereidensa esimerkkiä seuraten moni muukin siemen otti vauhtia ja hyppäsi auringonkukan reunalta maahan.
Mutta pienen pieni siemen Murhemieli katseli sivusta tovereidensa nujakkaa huolestuneena Se näki kuinka siemenet yksi toisensa jälkeen tippuivat syvyyteen. Se sulki silmänsä ja puristi niitä tiukasti kiinni. Sitä pyörrytti ajatellakin, että muut olivat tuosta vain hypänneet maan pinnalle, jonne se ei uskaltanut korkeuksista edes kurkistaa.
Toisaalla päin auringonkukkaa hilpeät kaverukset olivat valmiita hyppäämään, mutta kovasti niitä jännitti korkeus. Lopulta iloiset ystävykset päättivät ottaa toisiaan kädestä kiinni ja niin nekin hyppäsivät yhdessä, hihkuen "hei, me lennetään". Ja niin lensivät korkeassa kaaressa ilman halki tehden matkalla monta volttia ja vielä maahan tömähtäessään ne tekivät monen monta kuperkeikkaa naurun helistessä pienten siementen suusta.
 |
| Lintu siementen kimpussa |
Pikkuinen Murhemieli katseli muiden ilakointia ja päätti, ettei kyllä aio hypätä. Mutta silloin kukkaan lehahti lintu, joka tarrasi pitkillä kynsillään kukkaan ja alkoi kiivaasti nokkia siemeniä. Pieni Murhemieli oli jo joutua linnun suuhun, mutta se sai kaikki voimansa pinnistettyä pidettyä kiinni ja niin se välttyi joutumasta linnun nokkaan.
- Ajatella, jos lintu olisi nokkinut meidät suihinsa, pohti eräs siemenistä, joka sekin oli säästynyt linnun nokalta.
- Ainakin linnun vatsassa olisi ollut mukavan lämmintä, pohdiskeli toinen siemen.
Silloin lensi ilman halki jotain pientä. Mikä se oli? Se oli pieni ja vapiseva Murhemieli. Se oli säästynyt linnun nokalta, mutta nyt se oli aivan oma-aloitteisesti hypännyt.
Mutta miksi? Sitä se ei kertonut kenellekään. Ehkä se pelkäsi, että lintu palaisi ja siitä se sai rohkeutta hyppäämiseen.
 |
| Murhemielen hyppy |
Pian alkoi sataa, sehän sopi, sillä se tietää etanoita! Kukkaan kiivenneet etanat jättivät jälkeensa limaisen liukumäen. Ja niin viimeisetkin siemenet auringonkukista liukuivat maahan yksitoisensa jälkeen pitkin limaista liukasta kukan vartta.
- Mitäs nyt tehdään? Ihmettelivät auringonkukan siemenet, jotka kaikki viimein olivat päässeet maanpinnalle.
- Me tahdomme takaisin ylös, ne huusivat kuorossa.
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Miten ne muka pääsisivät ylös?
- Minä tiedän, minä tiedän! Hihkui eräs niistä tumman ruskeaksi paahtuneista siemenistä.
- Me teemme itse oman auringonkukkamme. Täytyy vain ensin työntää pää maahan. Tulkaa!
Niin ne tekivät ja pian auringonkukat alkoivat kasvaa. Niistä tuli kauniita, loistavia kukkia. Pian niitä oli koko pelto täynnä, valmiina poimittaviksi ja annettaviksi lapsille.
(Tarina on muokattu omaan suuhun sopivaksi. Alkuperäinen tarina kirjasta: Herrman Koepke. Seitsemänvuotias lapsi - koulukypsyys.)
 |
| Auringonkukkapelto |
Koulun päivän ajan auringonkukat loistivat opettajan pöydällä, päivän päätteeksi oppilaat saivat kukat kotiin vietäviksi. Moni oppilaista alkoi heti kukan käteensä saatuaan tutkia auringonkukan siemeniä, joista olivat juuri kuulleet sadun.
