Varoitan jo aluksi, luvassa on piiitkän piiitkä postaus,
sillä olemme työstäneet Taatun tarinaa kaksi viikkoa :)
Toteutin Jakob Streitin alkuteoksen ja Anita Kivekkään suomennoksen pohjalta satuseikkailun "Taatun matka kristallivuorelle". Alla oleva teksti on muokkaamani versio, se seuraa pääpiirteittäin Kivekkään suomennosta, mutta olen muokannut joitain kohtia omiin tarpeisiini sopiviksi.
Kerroin tarinan oppilailleni ensin jatkokertomuksena luokassa. Työstimme tarinaa sekä luokassa että metsäseikkailuna. Tarinaan on sisällytetty kuvin ja ohjein kertomuksen käsittely niin luokassa kuin metsässä.
Olipa kerran pieni ja arka juuritonttu nimeltään Taatu.
Juuritonttuna sen tehtävä oli keväisin ja kesäisin pöyhiä maan alla kasvien ja
puiden juuria, niin että ne saattaisivat kasvaa hyvin. Syksyn tullen Taatun
työt vähenivät, sillä aurinko ei enää jaksanut lämmittää ja valaista niin
pitkää päivää ja niin myös kasvien ja puiden kasvu hiljalleen seisahtui talven
ajaksi. Silloin Taatu kysyi juurimestarilta: ”Saisinko viettää vaelluspäivän ja
kuljeskella metsässä?” Taatu oli hyvin arka, mutta se oli kesän auringon
lämmössä rohkaistunut kovasti ja kun Taatu sai juurimestarilta luvan, lähti se
seuraavana päivänä metsään. Taatun jalat johdattivat sitä kuin huomaamatta
kohti kallionhalkeamaa, jossa se tiesi olevan kauneimpia kristalleja mitä
metsästä löytyi. Taatu oli kerran aikaisemminkin yrittänyt päästä
kallionhalkeamaan ihailemaan kristalleja, mutta silloin oli kristallimestari
käännyttänyt ja lähettänyt pienen tontun takaisin töihinsä. ”Ehkä
kristallimestari ei ole tänään paikalla” pohti Taatu.
Taatu lähestyi varovasti kallionhalkeamaa, se saattoi jo
nähdä kuinka sieltä sädehti ihmeellinen valo. Mutta yhtäkkiä tumma varjo astui
Taatun eteen ”Kas, Taatuhan se siinä taas. Miten on: vieläkö olet pieni
ponneton naputtelija? Mutta kas kun tänne satuit juuri nyt, sillä minulla on
sinulle tehtävä. Saat tehdä matkan kristallivuorelle ja tuoda tonttujen
kuninkaalle sieltä maailman kauneimman kristallin. Kulje auringon nousun
suuntaan, jolloin saavut seitsemän vuoren valtakuntaan. Viimeisellä vuorella
ovat maailman puhtaimmat ja hienoimmat kristallit. Jos onnistut tehtävässäsi
pääset töihin kristalliluolaan.”
Taatu katsoi kristallimestariin, joka häntä oli puhutellut
ja ojensi kristallimestarille pienen hakkunsa, kun kristallimestari sitä pyysi.
Kristallimestari katseli käsissään olevaa hakkua ja painoi peukalon jälkensä
hakun varteen ennen kuin ojensi hakun takaisin Taatulle: ”Tämä hakku auttaa
sinua matkallasi, joudut kyllä usein pitämään puoliasi, sillä seitsemän vuoren
laaksoissa asuu häijyjä peikkoja. Pidä hakku aina vyölläsi, äläkä anna sitä
koskaan kenellekään. Jos peikkojen kanssa tulee liian tukalat oltavat, palaat
ilman kristallia. Pääset kyllä takaisin juurimestarin luokse palatessasi.”
Ihmeissään Taatu katseli saamaansa hakkua, aluksi sen hymy
oli hieman epätietoista mutta hymy muuttui yhä varmemmaksi ja pian Taatu
ripusti päättäväisenä hakun vyölleen ja lähti vihellellen astelemaan auringon
nousun suuntaan. Juuri kun Taatu oli saapumassa metsänlaitaan ilmestyi
juurimestari sen eteen ja jylisi mahtipontisesti: ”Minne Taatu matka? Sinun ei
ole lupa poistua metsästä!” Taatu oli aina totellut juurimestaria, mutta nyt se
keräsi kaiken rohkeutensa nosti hakun varressa olevan kristallimestarin
sormenjäljen näkyville ja kertoi saamastaan tehtävästä. ”Vai niin on asian laita,”
totesi juurimestari, ”no, onnea nyt sitten tehtävääsi, vaikka et taida päästä
toista vuorta pidemmälle, niin häijyjä ovat peikot. Mutta saat palatessasi
vanhan työsi takaisin.”
Metsäseikkailu: Tarinan alun kertasimme koulun pihassa ja suuntasimme siitä kohti lähimetsää.
Taatu asteli metsän suojista laaksoon, jonka toisella
puolella nousi ensimmäinen vuori. Laakson pohjalla virtasi puro. Taatu etsi
katsellaan paikkaa, josta pääsisi puron yli ja löysikin viimein pienen sillan.
”Silta pieni, polkusi avaa, suo mulle kulku vapaa.”
Silta narahti aivan kuin myöntäväksi vastaukseksi, mutta
Taatun astuttua sillalle ilmestyi sillan toiseen päähän peikko. Silmät kiiluen
peikko katseli Taatun hakkua, peikoilla kun ei ollut omia hakkuja ja niin ne
kadehtivat tonttujen hakkuja ja yrittivät petkuttaa ne itselleen. Tämäkin
peikko pyysi saada katsella Taatun hakkua. Taatu muisti kuitenkin
kristallimestarin sanat, eikä irrottanut otettaan hakusta, vaikka peikko kuinka
pyysi. Lopulta turhautunut peikko yritti riistää hakun Taatun käsistä, silloin
Taatu keräsi kaiken voimansa ja rohkeutensa ja riuhtaisi hakun irti peikon
käsistä. Peikko parahti kivusta ja pötki tiehensä. Taatu kiinnitti hakun
takaisin vyölleen ja lähti kiipeämään yli vuoren.
Metsäseikkailu: Petkuttajapeikkoa vastaan kamppailtiin "markanpainina", peikko ja tonttu asettuivat vastakkain seisomaan ja yhtä kättä käyttäen yrittivät kaataa toisensa kumoon. Otimme useita eriä ja jokainen sai painia useampaa peikkoa vastaan.
Vuoren rinnettä laskeutuessaan Taatu näki edessään uuden
laakson, senkin pohjalla virtasi pieni puro. Etsiskeltyään hetken aikaa löytyi
jälleen silta puron ylittämiseen.
”Silta pieni, anna polku vakaa, turvaisa kulku mulle takaa.”
Silta narahti kuin sanoakseen ”ole hyvä” ja Taatu asteli
varovasti vastarannalle. Siellä hän näki oudon hoippuvan otuksen, joka
änkyttäen pyysi vierasta tarttumaan juurilonkeroon. Tuo kummallinen otus lupasi
johdattaa Taatun läpi piikkisen pensaikon ja siellä sijaitsevien suurien
hämähäkin seittien. Taatu ilahtui otuksen tarjoamasta avusta, mutta
tarttuessaan toisella kädellään juurilonkeroon huomasi Taatu tarttuneensa
kiinni tahmeaan juureen ja tajusi samalla joutuneensa harhauttajapeikon
uhriksi. Harhauttaja peikko aikoi johdattaa Taatun suuren suuren hämähäkin
verkon muodostamaan ansaan ja ryövätä Taatun hakku. Onneksi Taatun molemmat
kädet eivät olleet kiinni juuressa, vain toinen. Ja tuon toisen vapaan kätensä
Taatu kurkottikin hakkuunsa, heilautti hakun päänsä päälle ja katkaisi
juurilonkeron. Harhauttajapeikko säikähti Taatun neuvokkuutta ja karkasi
paikalta. Taatu oli pelastunut peikolta, mutta se oli aivan yksin tiheän
piikkipensaikon ympäröimänä eikä se tiennyt mihin sen oli suunnattava. Hetken
aikaa mietittyään Taatu nosti hakun eteensä ja pyysi hakkuaan näyttämään oikean
tien. Hetken aikaa hakku värisi Taatun kädestä ja kääntyi sitten osoittamaan
oikeaan suuntaan. Hakun avulla Taatu löysi tiensä läpi piikkipensaikkoisen
laakson ja pääsi kiipeämään seuraavalle vuorelle.
Oppilaat tallaavat lumeen ornamenttia. |
Metsäseikkailu: Harhailimme hakun ohjaamina metsässä, muodostaen kiemurtelevan polun. Tallasimme saman polun useita kertoja ja lopuksi jokainen oppilas piirsi sormellaan saman polun lumeen.
Taatun laskeutuessa vuoren rinnettä alas seuraavaan laaksoon
huomasi pieni tonttu, että aurinko alkoi vähitellen laskea ja ilta hämärtyä.
Tämänkin laakson läpi virtasi pieni joki, mutta missään ei näkynyt siltaa.
Taatu katseli ympärilleen pohtien, miten se pääsisi virran yli kunnes sen
silmiin sattui puunrunko. Tuo vanha puu oli kaatunut sopivasti joen yli niin,
että sitä myöten saattaisi varovasti tasapainoilla virran toiselle puolen. Kohteliaasti Taatu pyysi puunrungolta:
” Puunrunkosilta, polkusi anna, matkallani minua kanna!”
Taatun piti keskittyä puunrungolla tasapainoiluun, ettei se
olisi tippunut vuolaana virtaavaan jokeen, eikä se huomannut kuinka
vastarannalla silmät kiiluen vaani viekastelijapeikko. Peikko oli heti
huomannut Taatun kupeella heiluvan hakun ja himoitsi sitä itselleen. Taatun
ylitettyä sillan viekastelijapeikko astui esiin. Ystävällisesti, ehkä vähän
liiankin ystävällisesti, se voivotteli Taatun pitkää matkaa ja lupasi tarjota
väsyneelle vaeltajalle yösijan luolassaan. Luolassaan vuoren rinteessä
viekastelijapeikko osoitti Taatulle hyvän paikan nukkua, se näyttti myös
kallionhalkeaman, johon tonttu voisi asettaa hakkunsa yöksi. Taatu kiitti
ystävällistä peikkoja ja kävi makuulle. Juuri kun Taatu oli nukahtamaisillaan,
tuli sen mieleen kristallimestarin sanat: ”Älä koskaan päästä hakkua
käsistäsi.” Hiljaa Taatu kurotti paikaltaan kätensä kallionhalkeamaan ja veti
hakun alleen. Sen jälkeen väsynyt tonttu vaipui uneen. Viekastelijapeikko sen
sijaan oli esittänyt luolan toisella puolella nukkuvaa ja kun se kuuli tontun
hengityksen tasaantuneen, päätteli se tontun nukahtaneen. Niin hiljaa kuin
peikko vain voi hiipi viekastelijapeikko Taatun luokse, kurotti kätensä tontun
yli kallionhalkeamaan anastaakseen tontun hakun. Mutta kallionhalkeama oli
tyhjä, peikko kopeloi ja kopeloi halkeamaa, mutta tyhjänä se pysyi. ”Oliko tuo
tonttu puijannut peikkoa vai mitä oli tapahtunut?” Viekastelijapeikko alkoi
hermostua ja alkoi hapuilla hakkua Taatun ympäriltä. Pieni tonttu heräsi peikon
hapuiluun, vaikka se oli unen pöpperössä tajusi se heti mistä oli kyse, tempasi
hakkunsa kohti peikkoa ja karjaisi niin kovasti kuin Taatun pienistä tontun
keuhkoista lähti. Peikko säikähti pahan kerran ja pötki tiehensä, ilman hakkua.
Taatu sen sijaan nukkui yönsä kuivassa ja lämpimässä luolassa ja niin se
saattoi seuraavana aamuna tyytyväisenä lähteä eteenpäin ja kohti seuraavaa
vuorta ja sen takana sijaitsevaa laaksoa.
Taatu ei kuitenkaan aavistanut, että yön aikana oli
viekastelijapeikko kulkenut tontun edellä seuraavaan laaksoon serkkunsa
löyhkääjäpeikon luokse. Löyhkääjäpeikko oli saanut nimensä siitä, että se vihasi
peseytymistä ja sen saattoikin haistaa pitkän matkan päähän. Yhdessä
viekastelijapeikko ja löyhkääjäpeikko pohtivat, miten anastaisivat Taatulta
hakun ja pian niillä olikin suunnitelma.
Löyhkääjäpeikon laaksossa ei joen yli kulkenut siltaa, eikä
puunrunkojakaan ollut kaatunut joen yli. Taatun tarkkailtua jokea, huomasi se,
että eräässä kohdassa joen pinta oli sen verran matalalla, että veden pinnalle
ylettyvät kivet muodostivat ikään kuin polun yli joen. Sitä pitkin Taatu
hyppelikin joen yli ja vastarannalla se haistoi kumman hajun.
Metsäseikkailu: Joen yli johtavat kivet olivat jumppamaton palasia, joissa kussakin on jokin kirjain. Palaset muodostivat polun, jota pitkin oppilaat loikkivat sanoen jokaisella "kivellä" kirjainta vastaavan äänteen. Moni oppilaista loikki polun useita kertoja.
Pian hajun
aiheuttaja ilmaantuikin näköpiiriin, ruma ja löyhkäävä peikko tuli Taatua
vastaan ja sanaakaan sanomatta se viskasi maamunan Taatun silmille. Maamunan
sisällä oleva pöly kirveli Taatun silmiä eikä tonttu nähnyt mitään. Taatu kuuli
kauempaa hihitystä ja tunnisti äänen kuuluvan viekastelijapeikolle, silloin
Taatu ymmärsi tämänkin olevan peikkojen katala juoni anastaa hakku häneltä.
Kyyneleet olivat sen verran puhdistaneet Taatun silmiä, että se saattoi
hämärästi nähdä eteensä. Toinen käsi tiukasti hakun ympärillä Taatu hapuili
takaisin joen rantaan ja vapaalla kädellään tonttu huuhteli silmiään, kunnes
kirvely lakkasi ja Taatu näki jälleen. Kauempaa seuranneet peikot lähtivät
pettyneinä ja vihaisina pois, ei niiden juoni ollut onnistunut nytkään, tonttu
sai edelleen pitää hakkunsa.
Metsäseikkailu: Tässä kohtaa seikkailua pikkutontutkin sokeutuivat osittain löyhkääjäpeikon maamunan pölystä. Oppilaat toimivat pareittain, jokaisella parilla oli alusta (edellisen tehtävän "kivi"/jumppamaton palanen) ja 5 keppiä. Toinen parista jäi alustansa kanssa kauemmas ja toinen tuli katsomaan opettajan rakentamaan mallia. Parin tehtävänä oli sanallisesti ohjeistaa pari rakentamaan samanlainen kuvio kuin opettajan malli. Ohjeistajan kädet oli koko tehtävän aikana pidettävä kiinni "hakussa" eli käsillä ei saanut osoittaa "laita toi tohon" tyyliin. Kun ensimmäinen kuvio oli rakennettu vaihtuivat parien osat ja toinenkin pääsi rakentamaan.
Taatu kiipesi tyytyväisenä ylös vuoren rinnettä. Se vihelteli iloisena, vaikka vaellus alkoi jo painaa sen jalkoja. Enää olisi kaksi vuorta ylitettävänä ennen kristallivuorta. Seuraavan laakson pohjalla virtasi joki vuolaampana kuin yhdessäkään aiemmassa laaksossa. Auringon paisteessa Taatu saapui joen rantaan, kauempana näkyi vesiputous, jota Taatun oli pakko päästä ihailemaan. Taivaan sinisenä kielekkeeltä alas valuva vesi ja valkoiset kuohut vesiputouksen alla olivat mahtavat. Ja vesiputouksen yläpuolella auringon säteet kisailivat kuin piirileikissä pyörien ympäri, ympäri, ympäri.. Taatu istahti hetkeksi joen rantaan ihailemaan sen kauneutta.
Luokassa/maalaus: Maalasimme vesiväreillä vesiputouksen yläpuolella piirissä kieppuvia kauniita keltaisia auringon säteitä.
Auringon säteiden maalausta sitruunankeltaisella ja auringonkeltaisella. |
Mutta kauaa ei Taatu uskaltanut istua, sillä pian tulisi jälleen ilta ja tontun
olisi löydettävä itselleen yösija. Taatu katseli epätietoisena ympärilleen,
mistä se pääsisi joen yli? Lopulta Taatu päätti kysyä apua hakultaan, joka oli
tähänkin asti auttanut Taatua.
”Hakku pieni, hakku pieni, näytä mulle turvaisa tieni.”
Hakku värähteli Taatun käsissä ja kääntyi sitten osoittamaan
suoraan vesiputoukseen. Taatu katseli säikähtäneenä vesiputousta, eihän se
osannut edes uida. Taatu pyysi hakkuaan uudelleen näyttämään sille tie, mutta
edelleen hakku osoitti vesiputousta. Taatu nousi ylös ja asteli vesiputouksen
ääreen. Silloin Taatu huomasi, että vesiputouksen takana aivan kallion seinämän
vieressä kulki kapea polku. Se ei ollut niin leveä, että siitä olisi edes
ihmislapsi voinut turvallisesti kulkea, mutta pieni juuritonttu kuten Taatu
saattoi helposti astella kielekettä pitkin vesiputouksen takaa toiselle
puolelle.
Niin kaunista kuin vesiputouksen toisella puolella auringon
paisteessa oli ollutkin, ei samaa voinut sanoa vesiputouksen toisella puolella
avautuvasta näkymästä. Taatu oli saapunut tärvelijäpeikon laaksoon.
Tärvelijäpeikko oli repinyt laaksostaan kaikki kasvit juurineen maasta ja olipa
se onnistunut saamaan jopa joitain nuoria puuntaimia ylös maasta. Ne puut,
jotka olivat liian isoja ylös revittäviksi oli tärvelijäpeikko riipinyt
lehdettömiksi. Ihmetellen laaksossa avautuvaa näkymää Taatu asteli eteenpäin ja
pian sen näköpiiriin tuli tärvelijäpeikko itse. Peikko oli juuri löytänyt erään
suuren puun oksilta oravan pesän, se repi parhaillaan oravan huolella
rakentamaa pesää kappaleiksi. Tämän nähdessään Taatui suuttui, se ei ollut
koskaan voinut sietää sitä, että isommat kiusasivat pienempiä. Taatu tarrasi
hakkuunsa ja juoksi huutaen suuren peikon kimppuun. Taatu iski hakullaan peikon
paksuun niskanahkaan ja säikäytti peikon siten tiehensä. Kauempaa tapahtumaa
tarkkaillut orava, jonka pesää peikko oli ollut tuhoamassa, ilmestyi peikon
kadottua Taatun lähelle. Orava kiitti Taatua avusta, ilman Taatua olisi orava
itsekin ollut pian hännätön tai karvaton. Taatu oli tullut juuri oikealla
hetkellä apuun. Pelokas orava ei halunnut enää jäädä laaksoon, johon
tärvelijäpeikko pian varmasti palaisi. Se pyysikin Taatulta lupaa seurata
tonttua tämän matkalla. Taatu, joka oli jo jonkin aikaa kaivannut seuraa,
ilahtui oravan pyynnöstä ja toivotti oravan tervetulleeksi mukaan vaellukselle.
”Minä olen Taatu, mikä sinun nimesi on? kysyi tonttu oravalta. ”Minulla ei ole
koskaan ollut ystävää, eikä kukaan ole koskaan kutsunut minua millään nimellä”,
vastasi orava Taatun kysymykseen. Taatu tuumaili hetken aikaa ja kynsi
korvallistaan, sitten se antoi oravalla nimeksi Vili. Taatu ojensi kätensä
oravalla:” Hei, minä olen Taatu.” Ylpeänä uudesta nimestään orava tarjosi
tassuaan Taatulle ja esitteli itsensä: ”Hei, minä olen Vili.”
Myös metsäseikkailussa matkan varrelta löytyi Vili, jonka otimme mukaamme kyltin päältä, minne se oli paennut tärvelijäpeikkoa. |
Orava hypähti Taatun olkapäälle ja opasti tontun ylös vuoren
rinnettä, vuoren rinteessä sijaitsi nimittäin luola, jossa Taatu saattaisi
turvallisesti yöpyä. Tärvelijäpeikko ei koskaan noussut kovin korkealle
vuorenrinteeseen, sillä se kärsi korkeanpaikan pelosta. Niin saivat Taatu ja
Vili nukkua seuraavan yön turvassa. Luola oli juuri sopiva pienelle tontulle ja
oravalle. Nukkumaan paneutuessaan Taatu asetti taas hakun alleen turvaan ja
käänsi käsivartensa rintansa päälle siten, että kyynärtaipeeseen jäi Vilille
hyvä pieni peti.
Taatu ja Vili kiipeävät vuorelle |
Seuraavana aamuna Taatu ja Vili kiipesivät vuorenhuipun yli
ja laskeutuivat laaksoon, jossa ei kasvanut mitään. Se ei johtunut siitä, että
joku olisi repinyt kasvit ja puut juurineen ylös, kuten tärvelijäpeikon
laaksossa. Tässä laaksossa ei koskaan ollut kasvanutkaan mitään, se oli pelkkää
kivikkoa ylhäältä alas. Varovasti Taatu ja Vili astelivat kiemurtelevaa polkua
alas vuoren rinnettä. Jokaista askelta oli harkittava tarkoin, sillä yksikin
virhe askel saattoi aiheuttaa kivivyöryn. Aina välillä Taatu ja Vili näkivät
ympärillään alas vieriviä kiviä. Yhtäkkiä Taatun hakku hytkähti merkitsevästi,
Taatu pysähtyi ja nosti hakun vyöltään käsiinsä ja ihmetteli mikä hakulle oli
tullut. Juuri sillä hetkellä aivan Taatun ja Vilin edestä vieri suuren suuri
kivi alas rinnettä, vilkaistessaan ylös rinteeseen näki Taatu jonkin harmaan
vilahtavan kivien taakse piiloon. Se oli kivenpyörittäjäpeikko, joka oli
yrittänyt vierittää kiven Taatun ja Vilin yli. Ja siinä se olisi onnistunutkin
ellei hakku olisi pysäyttänyt Taatua. Taatu jatkoi matkaansa varovaisesti, nyt
kantaen hakkua koko ajan kädessään ja totellessa hakun pysähtymiskäskyjä. Kiviä
vyöryi Taatun edestä ja takaa, mutta lopulta pääsivät Taatu ja Vili laakson pohjalle turvallisesti.
Kivenvierittäjä peikon laakso oli pelkkää kivikkoa, siellä ei yksikään kasvanut eivätkä vierivät kivet päässeet sammaloitumaan. |
Metsäseikkailu: Vieriviä kiviä oppilaat väistelivät juosten sovitun polun pätkän varovaisesti yrittäen väistellä opettajan ja avustajan polun molemmilta puolilta heittelemiä lumipalloja.
Tämänkin laakson pohjalla virtasi joki, jonka yli ei kulkenut siltaa. Taatu tarkasti jonkin aikaa omituisesti virtaavaa jokea. Se tyrski voimakkaina aaltoina uomassaan, mutta aina kuudes aalto jäi tulematta ja joki oli hetken aikaa lähes vedetön ja pohja näkyi. Taatu kehotti Viliä tarttumaan tiukasti kiinni ja sitten se laski: 1-2-3-4-5- nyt juostaan. Ja Taatu juoksi yli joen juuri silloin kun joki tyhjeni vedestä, juuri kun tonttu astui vastarannalle vyöri uusi aalto joen yläjuoksulta ja roiskautti vettä tontun tossuille, mutta se ei enää haitannut yli sillä kaksikko oli päässyt turvallisesti joen yli ja edessä nousi viimeinen vuori ennen kritallivuorta. Ylös vuoren huipulle suunnistivat Taatu ja Vili.
Metsäseikkailu: Kummallisesti virtaavan joen ylitys suoritettiin juoksemalla pyörivän hyppynarun läpi, yksi kerrallaan oppilaat laskivat viiteen ja juoksivat kuudenne tyrskyn kohdalla hyppynarun läpi.
Piposta piti pitää kiinni, ettei tontun perässä tuleva tyrsky siepannut tontun pipoa mukaansa. |
Vuoren laelta he näkivätkin jo edessään kohoavan
kristallivuoren. Kahden vuoren välissä oli kuitenkin laakson sijaan järvi, joka
olisi ylitettävä päästäkseen kristallivuorelle. Järven rantaan laskeutuessaan
Taatu ja Vili löysivät pienen, vanhan ruuhen, johon he kaksi mahtuivat juuri sopivasti.
Taatu ja Vili soutivat vuorotellen ja pian he alkoivat lähestyä edessä kohoavan
vuoren rinnettä. Kaksikko ei kuitenkaan ehtinyt rantaan asti, sillä suuri musta
korppi lensi raakkuen ruuhen yli: ”Älkää menkö vuorelle nyt. Isopeikko on
valveilla, se valvoo koko yön ja nukahtaa aamuauringon säteisiin. Kraak-kraaks,
älkää menkö vuorelle nyt!”
Korpin varoituksen kuultuaan Taatu ja Vili päättivät viettää
yön ruuhessa, keskellä järveä niillä ei olisi mitään vaaraa. Taatu paneutui
ruuhen pohjalle makuulle ja Vili Taatun kainaloon kerälle. Vielä ennen
nukahtamistaan Taatu katseli ylös taivaalle, jossa tähdet loistivat ja siellä
korkealla edessä tummana ja jyhkeänä nousi myös kristallivuori. Taatu vilkaisi
uudelleen vuorta ja hieraisi silmiään ihmeissään, vuoren huipulta loisti
himmeää ja salaperäistä valoa.
Aamuauringon säteet kutittelivat Taatun poskia ja herättivät
tontun seuraavana aamuna. Oli aika suunnata kristallivuorelle, isopeikko oli
varmaan jo nukahtanut. Hiljaa soutivat Taatu ja Vili vuoren rantaan, rannassa
ei kuitenkaan ollut mitään mihin ruuhen olisi voinut sitoa kiinni. Taatu ja
Vili sopivat, että Vili jäisi pitämään venettä rannassa Taatun kiivetessä
vuorelle.
Metsäseikkailu: Kristallivuoren laella isopeikko uinui puuta vasten, hipi hiljaa tonttujoukko hiipi peikon ohi..
Jonkin matkaa ylös vuoren rinnettä kiivettyään Taatu huomasi
kalliossa halkeaman, Taatu astui halkeamasta luolaan ja huokaisi ihastuksesta:
luola oli täynnä kirkkaita ja kimaltavia kristalleja. ”Veisinkö
kristallimestarille tuon vai tuon?” pohdiskeli Taatu itsekseen. Sitten sen
mieleen tuli, että ylempänä rinteessä voisi olla vieläkin kauniimpia
kristalleja. Ja Taatu oli ollut oikeassa, vähän ylempää löytyi suurempi luola
ja kauniimpia kristalleja. Mutta Taatu jatkoi vieläkin ylemmäs ja löysi luolan
toisensa jälkeen täynnä yhä kauniimpia ja kauniimpia kristalleja. Lopulta Taatu
oli melkein vuoren huipulla, siellä avautui viimeinen luola. Sen suuaukko oli
pienempi kuin aiempien luolien, siitä mahtui sisään vain pienenpieni tonttu.
Taatu luikahti sisään ja katseli mykistyneenä ympärilleen, joka puolella
hehkuivat maailman kauneimmat kristallit kaikissa sateenkaaren väreissä. Täältä
olisi kristalli tonttujen kuninkaalle ja kristallimestarille vietävä. Taatu
tarttui hakkuunsa:
”Kristallivuori, kivi mulle lahjaks´anna, sen kuninkaallein
tahdon kantaa!”
Metsäseikkailu: Isopeikon ohi hiippailtuamme oli meillä aikaa ihastella kristallivuorta. Kristallivuoremme laella oli lumilinna, josta maalasimme oman kristalliluolamme nestemäisiä vesivärejä käyttäen.
Kristallien maalausta Vilin valvonnassa. |
Kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuva kristalliluola. |
Ennen paluumatkaa tontut söivät eväitä ja lepäsivät laavulla. |
Taatu nakutteli varovasti mielestään kauneimman kristallin
irti luolan seinästä ja aloitti matkansa alas vuoren rinnettä. Innoissaan ja
kaunista kristalliaan ihaillessaan Taatu ei kiinnittänyt niin paljon huomiota
askeleisiinsa kuin tullessa ja astuikin monta kertaa niin huolimattomasti, että
kiviä vieri alas vuoren rinnettä. Isopeikkokin kuuli kivien vierivän,
unenpöpperöisenä se onneksi luuli ääni kristallirottien ääniksi ja se jatkoi
uniaan. Lähestyessään ruuhta Taatu unohti isopeikon täysin ja huusi: ”Vili,
katso!” Taatu kohotti käsissään olevaa hehkuvaa kristallia ja huusi Viliä yhä
uudelleen. Taatun kirkkaaseen tontun ääneen isopeikko havahtui, noin kirkasta
ääntä eivät kristallirotista eikä vuoren läheisyydessä asuvista korpeista
lähtenyt. Isopeikko nousi jalkeille ja silloin se näki tontun kristalleineen ja
karjaisi: ”Kuka uskaltaa varastaa kristalleja vuoreltani?” Taatu säikähti
isopeikon karjaisua ja lähti hädissään juoksemaan kohti Viliä ja ruuhta. Niin
kovasti Taatu kiirehti, että kompastui jalkoihinsa ja kaatui. Kristalli ja
hakku lensivät Taatun käsistä ja isopeikon askeleet kuuluivat jo läheltä. Taatu
kahmaisi kristallin syliinsä ja juoksi ruuhta kohti: ”Vili, ota tämä.” Vili
otti kristallin vastaan, mutta kysyi Taatulta hädissään, missä Taatun hakku
oli. Taatu hapuili vyötään, mutta turhaan. Hakku oli pudonnut Taatun kaatuessa.
Taatun ei auttanut kuin kääntyä hakemaan hakkua, vaikka isopeikko lähestyi
hurjaa vauhtia. Taatu pinnisti kaikki voimansa ja pinkaisi niin vinhaan
juoksuun, ettei sen pieniä jalkoja erottanut sen juostessa hakun luokse. Taatu
kahmaisi hakun käteensä ja juoksi takaisin ruuhelle, isopeikko aivan
kintereillä huohottaen. Juuri kun isopeikko ojensi kätensä tarratakseen tontun
nutun selkämykseen hyppäsi Taatu ruuheen työntäen sen samalla liikkeelle.
Isopeikko ei ehtinyt saada tontun nutusta eikä ruuhesta kiinni. Suuttuneena
peikko tempaisi rannasta ison kivenlohkareen ja yritti heittää, sillä ruuhessa
istuvia. Kivi ei osunut, mutta molskahti veteen aivan pienen veneen vieressä
aiheuttaen niin ison aallon, että ruuhi melkein kellahti kumoon. Taatu ja Vili
soutivat ruuhta kunnes niiden pienet kädet eivät enää jaksaneet yhtään enempää,
isopeikon heittelemät kivet eivät enää onneksi osuneet lähellekään ruuhta ja
peikonkin voimat taisivat alkaa ehtyä. Taatu ja Vili saattoivat huokaista
helpotuksesta, he olivat saaneet kristallin, hakku oli tallessa ja he olivat
päässet karkuun isopeikkoa. Taatu ja Vili päättivät viettää seuraavankin yön
ruuhessa. Väsyneitä ja uupuneita ne paneutuivat makuulle veneen pohjalle ja
pian kuuluikin vain tasaista hengitystä.
Metsäseikkailu: Paluumatkalla en enää kertonut satua eteenpäin, mutta tarinan tuntevat oppilaat juoksivat sadun lumossa alas rinnettä väistellen puiden takana väijyviä peikkoja. Niin satuseikkailu jatkui aina koulun pihaan asti, vaikka minä en opettajana enää johtanut satua.
Luokassa/musiikki: Lauloimme useita peikko-aiheisia lauluja aamutoimien aikana sekä musiikin tunneilla.
Taatun tarinaa lauloimme luokassa Hirsilaulun (löytyy esim. Musiikin mestarit 3-4) sävelellä.
Taatun tarinaa lauloimme luokassa Hirsilaulun (löytyy esim. Musiikin mestarit 3-4) sävelellä.
Tien laidas oli vuori,
tien laidas oli vuori.
Tien laidas oli suuri vuori,
humppa humppa hei.
Taatu kiipes vuorell´,
Taatu kiipes vuorell´,
ja Taatu kiipes peikon vuorell´
humppa humppa hei.
Taatu kohtas peikon,
Taatu kohtas peikon
ja Taatu kohtas ilkeen peikon
humppa, humppa hei.
Peikko halus hakun,
peikko halus hakun,
peikko halus Taatun hakun,
humppa humppa hei.
Taatu voitti peikon,
Taatu voitti peikon
ja Taatu voitti suuren peikon
humppa humppa hei.
Taatu löysi luolan
Taatu löysi luolan,
Taatu löysi kristalliluolan
humppa humppa hei.
jne..
Laulun sanat olivat jokaisella laulukerralla hieman erilaiset...
Muita peikkolauluja ovat esim. Yks vanha ilkee peikko (Musiikin mestarit 1-2) ja Mummu Ruu ja Pappa Raa (Musiikin mestarit 1-2). Rotta Mokoma (Muskaripellen lauluja) vääntyi meidän laulaessamme Peikko katalaksi.
Koska Taatun tarina on koulussamme ekaluokan perinne, lahjoittivat isommat oppilaat meille aasteensa: kristallin. Kristalli pääsi ikkunalle rakentamallemme kristalluvuorelle, jonne Taatu-tonttu on matkalla..
Taatun kristalli |
Luokassa/matematiikka: Harjoittelimme kolmen oppilaan ryhmissä ongelmanratkaisua ja loogistapäättelyä selvittämällä kuka peikoista on kukin.
Oppilasryhmillä oli kuvat viidestä peikosta (aika, jaksaminen ja mielikuvitus eivät riittäneet peikkojen itse piirtämiseen, joten käytin valmiita värityskuvia) ja alla olevien vinkkien avulla heidän tehtävänä oli ratkaista kuka peikoista on kukin.
Luokassa/matematiikka: Esa Lamposen Rotta Mokoma-laulu (Muskaripellen lauluja) vääntyi meidän käytössämme Peikko katalaksi ja harjoittelimme kymppipareja laulun avulla.
Olen Peikko Katala, asun täällä luolassa,
mun mulla täällä aarteita.
Olen Peikko Katala, asun täällä luolassa,
on aarteet jossain piilossa.
Kun täällä tassut alkaa taputtaa,
kaiku siihen vastata saa.
Kun täällä tassut alkaa taputtaa
kaiku vastaa vaan.
Oppilaat toimivat pareittain, toinen parista keskittyi lauluun ja kaiku rytmin toistamiseen kertosäkeen jälkeen. Toinen parista toimi laulavan oppilaan selän takana ja poisti salaisuuspussista, jossa oli 10 aarretta (pähkinää), valitsemansa määrän aarteita. Kun laulu loppuu ja kaiku on toistettu, laulanut oppilas saa aarrepussin, jonka sisältöä hän saa tunnustella ja laskea kuinka monta aarretta pussissa on. Ensimmäisillä kierroksilla oppilas kertoo parilleen aarteiden määrän, jatkossa vastataan kuinka paljon pussista puuttuu, jotta olisi kymmenen aarretta.
Sokerimaalauspinta olisi nättiä myös esim. korteissa, mutta pinta jää tahmeaksi eli se on käsiteltävä jollakin, jos maalausta halutaan käyttää askartelussa. Lisäksi 20 sokerimaalauksesta vain 5 irtosi ehjänä maalausalustasta, eli kannattaa siirtää maalaukset kuivumaan toiselle alustalle, niin eivät jää kiinni. Koska vain osa oppilaista sai kristallinsa ehjänä irti, leikkasi jokainen kristallinpalasia omasta maalauksestaan ja ne aseteltiin kristalliluolaksi A1-kokoiselle paperille.
Oppilaiden kristalliluola |
Miten Taatun paluumatka kristallivuorelta takaisin tonttujen kuninkaan luokse sujui selviää sinulle seuraavalla kerralla :)
2 kommenttia:
"Harhailimme hakun ohjaamina metsässä, muodostaen kiemurtelevan polun. Tallasimme saman polun useita kertoja ja lopuksi jokainen oppilas piirsi sormellaan saman polun lumeen." Tarkennatko tätä?
Miten rytmititte kertomuksen? Yksi päivä ulkona ja loput tehtävät muina päivinä sisällä? Montako päivää näihin meni?
Hei, lisäsin polun tallaamiseen kuvan, joka ehkä selventää mitä tarkoitan. Kuljimme siis jonossa opettajan perässä ja tallasimme suunnitellun kuvion, joka sitten lasten piti hahmottaa pienessä koossa. Näennäinen harhailu siis oli ihan suunniteltu reitti :)
Meidän koulussamme on aamuisin aina pitkä pääainetunti, joka päättyy satuun. Kerroin viikon verran tarinaa pääainetuntien lopussa oppilaille ja viikon mittaan teimme luokassa tekstin ohessa esiteltyjä tehtäviä. Viikon päätteeksi retkeilimme metsässä ja samalla kertasimme koko tarinan. Silloin en luonnollisestikaan kertonut tarinaa yhtä monisanaisesti ja kuvaillen, koska aika oli rajattu ja lapset myös tunsivat tarinan kulun hyvin. Kerroin tarinaa sitä mukaan kun reittimme eteni. Kokonaisuudessaan tämä osuus vei noin viikon verran.
Nyt Taatun seikkailun paluumatka on koulussa käynnissä ja saan sen postattua ensi viikolla :)
Pääsitkö nyt paremmin kärryille?
Lähetä kommentti