Oli tullut sadonkorjuun aika
ja kaikki ihmiset ahkeroivat pelloilla kerätäkseen satonsa talteen ja työn
tehtyään he juhlivat uutta satoaan.
Samaan aikaan isä-aurinko
alkoi tuntea olevansa liian väsynyt paistaakseen koko pitkän päivän, kun
ihmisten satoakaan ei tarvinnut enää kasvattaa. Aurinko pyysi enkeleitä
tekemään päivistä lyhyempiä.
Kun aurinko ei enää jaksanut
paistaa koko pitkää päivää, muuttui sisar-tuuli kirpeän kylmäksi. Se puhalsi ja
puhalsi saaden puiden lehdet palelemaan. Kylmät lehdet yrittivät lämmittää
itseään muuttumalla tulen värisiksi: punaisiksi, keltaisiksi ja oransseiksi.
Mutta se ei auttanut ja vähitellen, yksi kerrallaan, putoilivat puiden lehdet
maahan. Osa lehdistä maahan pudotessaan muodosti suuren kasan ja lehdistä tuli
suomuja valtavan lohikäärmeen selkään. Lohikäärme oli uinunut horroksessa koko
pitkän kesän, mutta ilman kylmetessä se heräsi horroksestaan.
Lohikäärme oli pelottava,
äiti-yö pelkäsi sitä niin paljon, ettei uskaltanut päästää kuuta ulos
taivaalle. Maan ihmiset tiesivät, että ilman syksyn kuutamoa ei tule talvea,
eivätkä eläimillä ja siemenillä ole riittävästi voimaa kasvaa seuraavana
keväänä, elleivät ne ole saaneet talviuniaan.
Niillä main liikkui joukko ritareita, jotka olivat jättäneet armeijansa. Se halusivat tehdä jotakin hyvää, joka toisi hyvää mieltä kaikille eikä ainoastaan kalleuksia kuninkaalle. Ritarit päättivät ryhtyä toimeen. Rohkeutta edustava Mikael-enkeli antoi ritareille matkaan punaisen silkkinauhan, joka olisi sidottava taltutetun lohikäärmeen kaulaan.
Matkalla ritarit kohtasivat monenlaisia haasteita. Ensimmäisenä ritareiden eteen tuli silta, tai paremminkin sillan jäänteet. Sillasta olivat jäljellä vain kiviset paalut, sillan puuosat olivat palaneet. Liekö lohikäärme liikkunut alueella ja polttanut sillan sähisemillään lieskoilla. Valkoisena kuohuvan kosken yli ei voinut uida eikä kahlata.
Onneksi neuvokkaat ritarit löysivät lähistöltä muutamia lautoja, jotka he asettivat kivipaalujen väliin ja niin jokainen ritari pääsi varovasti taiteilemaan kuohuvan kosken yli. Taisipa joku pudota lankultakin, mutta lopulta kaikki ritarit saatiin joen yli turvallisesti: yhteistyössä toisiaan auttaen ja tukien.
Lohikäärmettä ei kuitenkaan
voinut taltuttaa millä tahansa miekalla. Ritarien olisi kerättävä taivasrautaa, jota kovempaa ei ole olemassakaan, ja viedä se
kääpiöille syvälle vuoren sisään taottavaksi. Taivasrautaa voi löytää vain
yön pimeydessä tähtien loisteessa, sillä auringon säteet sulattavat sen. Ritarit lähtivät yön koittaessa metsään, mutta taivas oli pilvinen eikä
metsämaastossa erottunut mitään. Ritarit lähtivät pareittain kulkemaan polkua metsässä toisiaan tukien. Ensin toisen parista kokeili (pipo silmillä) metsän pimeydessä kulkemista ja sen jälkeen toinen sai kokeilla kulkea pimeässä kaverin tukemana.
Pimeässä oli vaikea kulkea ja vaikka ritarit meinasivat jo perääntyä, mutta rohkeina he jatkoivat eteenpäin. Lopulta päästyään suuren kuopan reunalle, tuntui kuin joku olisi pyyhkäissyt suurella kädellä pilvet taivaalta ja tähtien valossa, alkoi puiden juurella välkehtiä jotain.
Ritarit pääsivät viisi kerrallaan etsimään kukin yhtä taivasrautakimpaletta, jonka he toivat yhteiseen sankkoon. Kun kaikki ritarit olivat löytäneet yhden taivasraudan palasen, pääsivät kaikki ritarit vielä tarkistamaan olisiko kuopassa vielä taivasrautaa.
Matka jatkui raskasta sinkkisankkoa kantaen kohti kääpiöiden luolaa. Matkalla pysähdyttiin kuulostelemaan, joko kääpiöiden äänet kuuluisivat. Tarkasti kun kuunteli saattoi erottaa laulun, johon myös ritarit yhtyivät:
Jo päivän koittehessa me käymme takomaan,
ei naapurit saa unta kun kalke aletaan.
Ain iltamyöhään asti ja joskus kaiken yön,
käy kalke taukoomatta, kun kiire ompi työn.
(Anja Riska, Seppien laulu)
Pian saapuivatkin ritarit kääpiöiden pajalle, jossa kääpiöt olivat työssä ja he takoivat. Ritaritkin auttoivat kääpiöitä takomisessa.
Rau-taa takoo, rau-taa takoo... (Oikea jalka tömistää, vasen jalka tömistää, hypätään ilmaan)
Kullan ja hopean kalkuttavat komean... (Nyrkissä olevat kädet kalkuttavat päällekkäin vartalon edessä ja takana. Halutessa lisätään askel eteen, askel viereen, askel taakse, askel viereen.)
Timantteja kilkuttaa, timantteja kilkuttaa... (Pienen pienet pikkurilli hakut hakkaavat pään yläpuolella, jalat hyppäävät varpaillaan siksakkia.)
Kääpiöt ottivat ilolla työn vastaan ja alkoivat takomaan samalla runoillen:
Kilke kuuluu, kalke kuuluu.
Kiirii kauas, kiirii kauas.
Kääpiöt kun kuutamolla
kilkuttavat kalliolla.
Rauta on kuumaa, rauta on kuumaa.
Kipunat sinkoaa, kipunat sinkoaa.
Moukari lyö, moukari lyö.
Kun miekka oli valmis, antoivat kääpiöt miekan ritareille. Taivasraudasta valmistettu miekka oli kuitenkin niin arvokas, että kääpiöt pelkäsivät jonkun ritareista kokevan ahneutta ja ottavan miekan itselleen. Sen vuoksi kääpiöt määräsivät, että ritareiden olisi kuljetettava miekka ja kilpi ulos luolasta siten, että jokainen ritari kannattelisi yhdellä sormellaan miekkaa tai kilpeä. Jos miekka putoaisi tai joku omisi miekan kahvan omaan käteensä, eivät ritarit löytäisi koskaan ulos luolasta. Mikäli ritarit onnistuisivat tehtävässään, lupasivat kääpiöt antaa ritareille kullekin palan taivasrautaa, joka suojelisi ritareita pimeydessä.
Miekan kuljetus ulos luolasta. |
Miekka saatiin tuotua ulos luolasta ja niin sai jokainen ritari itselleen palan taivasrautaa, suojaamaan ritarin tietä syksyn ja talven pimeydessä.
Rovaniemen kaupungille kiitos 1. luokkalaisille lahjoitetuista taivasraudan kappaleista! |
Päästyään luolasta ulos oli ritarien aika hypätä ratsujensa selkään ja niin rohkeat ritarit ratsastivat ristiin rastiin rotkossa. Polulla edettiin alkuun laukka-askelin, sen jälkeen oli pakko liikkua käymäjalkaa, sillä rotko vaati ristiin rastiin menoa, kun pompimme kiveltä kivelle.
Matkallaan ritarit kohtasivat suuren hämähäkin verkon. Hämähäkki itse oli jossain muualla, mutta siitä huolimatta oli verkosta selviydyttävä läpi koskettamatta verkkoon ja hiiren hiljaa, muuten saattaisi hämähäkki palata ja syödä ritarit suihinsa. (Hämähäkin verkko oli tehty kuminauhasta puiden väliin.)
Hämähäkin verkosta selviydyttyään alkoi puiden välistä jo näkyä lohikäärmeen selkä sekä sen suusta purkautuvia lieskoja. Rohkaisukseen ritarit virittivät laulun:
Nyt syksy tuuli ankara, se portin auki puhaltaa ja meitä siellä odottaa hän Mikael niin voittoisa!
Tien meille näyttää Mikael, hänt´ seuratkaamme riemuiten. Kas´ syksyn väriloistossa me taistoon käymme voittoisaan!
Lohikäärmettä lähestyessämme jokainen ritari teki itselleen lumipallon, jolla voisimme taltuttaa ja viilentää tultasyöksevän ja kuumaa hohkaavan lohikäärmeen. Lohikäärmeeseen olisi osuttava 20 kertaa, jotta se rauhoittuisi.
20, 19, 18.... 3, 2, vielä 1 osuma tarvitaan! |
Taltutettu lohikäärme |
Juhlissa oli tarjolla kuumaa mehua ja lohikäärmeenhäntä-sämpylää (eli tikkusämpylää), jota jokainen ritari sai nuotiolla paistaa.
-----------------------------
Matka metsän halki laavulle kesti oppilaiden (17 lasta) kanssa seikkaillen n. 60 min. Tulisteluiden jälkeen oppilailla oli aikaa vapaaseen leikkiin, jonka jälkeen palasimme takaisin koululle. Kokonaisuudessan retkemme kesti 2.5 tuntia, kävelty matka oli edestakaisin reilun kilometrin mittainen.
Retki oli mielestäni oikein onnistunut, kävelymatkat tehtävien välillä olivat lyhyet ja kokoajan toimittiin, niin ettei kenelläkään ehtinyt tulla kylmä. Tehtävät olivat sopivan haastavia ekaluokkalaisille ja kaikki pääsivät tekemään, kukaan ei voinut jäädä sivusta katselijaksi.
1 kommentti:
Seikkailumeininkin ja luvallista lumipallonhettia :)
Lähetä kommentti