Rohkeat ritarit ja lohikäärme - roolileikki metsässä

Oli tullut sadonkorjuun aika ja kaikki ihmiset ahkeroivat pelloilla kerätäkseen satonsa talteen ja työn tehtyään he juhlivat uutta satoaan.

Samaan aikaan isä-aurinko alkoi tuntea olevansa liian väsynyt paistaakseen koko pitkän päivän, kun ihmisten satoakaan ei tarvinnut enää kasvattaa. Aurinko pyysi enkeleitä tekemään päivistä lyhyempiä.

Kun aurinko ei enää jaksanut paistaa koko pitkää päivää, muuttui sisar-tuuli kirpeän kylmäksi. Se puhalsi ja puhalsi saaden puiden lehdet palelemaan. Kylmät lehdet yrittivät lämmittää itseään muuttumalla tulen värisiksi: punaisiksi, keltaisiksi ja oransseiksi. Mutta se ei auttanut ja vähitellen, yksi kerrallaan, putoilivat puiden lehdet maahan. Osa lehdistä maahan pudotessaan muodosti suuren kasan ja lehdistä tuli suomuja valtavan lohikäärmeen selkään. Lohikäärme oli uinunut horroksessa koko pitkän kesän, mutta ilman kylmetessä se heräsi horroksestaan.

Lohikäärme oli pelottava, äiti-yö pelkäsi sitä niin paljon, ettei uskaltanut päästää kuuta ulos taivaalle. Maan ihmiset tiesivät, että ilman syksyn kuutamoa ei tule talvea, eivätkä eläimillä ja siemenillä ole riittävästi voimaa kasvaa seuraavana keväänä, elleivät ne ole saaneet talviuniaan. 

Niillä main liikkui joukko ritareita, jotka olivat jättäneet armeijansa. Se halusivat tehdä jotakin hyvää, joka toisi hyvää mieltä kaikille eikä ainoastaan kalleuksia kuninkaalle. Ritarit päättivät ryhtyä toimeen. Rohkeutta edustava Mikael-enkeli antoi ritareille matkaan punaisen silkkinauhan, joka olisi sidottava taltutetun lohikäärmeen kaulaan.

Matkalla ritarit kohtasivat monenlaisia haasteita. Ensimmäisenä ritareiden eteen tuli silta, tai paremminkin sillan jäänteet. Sillasta olivat jäljellä vain kiviset paalut, sillan puuosat olivat palaneet. Liekö lohikäärme liikkunut alueella ja polttanut sillan sähisemillään lieskoilla. Valkoisena kuohuvan kosken yli ei voinut uida eikä kahlata.

Onneksi neuvokkaat ritarit löysivät lähistöltä muutamia lautoja, jotka he asettivat kivipaalujen väliin ja niin jokainen ritari pääsi varovasti taiteilemaan kuohuvan kosken yli. Taisipa joku pudota lankultakin, mutta lopulta kaikki ritarit saatiin joen yli turvallisesti: yhteistyössä toisiaan auttaen ja tukien.

Lohikäärmettä ei kuitenkaan voinut taltuttaa millä tahansa miekalla. Ritarien olisi kerättävä taivasrautaa, jota kovempaa ei ole olemassakaan, ja viedä se kääpiöille syvälle vuoren sisään taottavaksi. Taivasrautaa voi löytää vain yön pimeydessä tähtien loisteessa, sillä auringon säteet sulattavat sen. Ritarit lähtivät yön koittaessa metsään, mutta taivas oli pilvinen eikä metsämaastossa erottunut mitään. Ritarit lähtivät pareittain kulkemaan polkua metsässä toisiaan tukien. Ensin toisen parista kokeili (pipo silmillä) metsän pimeydessä kulkemista ja sen jälkeen toinen sai kokeilla kulkea pimeässä kaverin tukemana.

Pimeässä oli vaikea kulkea ja vaikka ritarit meinasivat jo perääntyä, mutta rohkeina he jatkoivat eteenpäin. Lopulta päästyään suuren kuopan reunalle, tuntui kuin joku olisi pyyhkäissyt suurella kädellä pilvet taivaalta ja tähtien valossa, alkoi puiden juurella välkehtiä jotain. 

Ritarit pääsivät viisi kerrallaan etsimään kukin yhtä taivasrautakimpaletta, jonka he toivat yhteiseen sankkoon. Kun kaikki ritarit olivat löytäneet yhden taivasraudan palasen, pääsivät kaikki ritarit vielä tarkistamaan olisiko kuopassa vielä taivasrautaa.

Matka jatkui raskasta sinkkisankkoa kantaen kohti kääpiöiden luolaa. Matkalla pysähdyttiin kuulostelemaan, joko kääpiöiden äänet kuuluisivat. Tarkasti kun kuunteli saattoi erottaa laulun, johon myös ritarit yhtyivät:

Jo päivän koittehessa me käymme takomaan,

ei naapurit saa unta kun kalke aletaan.

Ain iltamyöhään asti ja joskus kaiken yön,

käy kalke taukoomatta, kun kiire ompi työn.

(Anja Riska, Seppien laulu)

Pian saapuivatkin ritarit kääpiöiden pajalle, jossa kääpiöt olivat työssä ja he takoivat. Ritaritkin auttoivat kääpiöitä takomisessa.

Rau-taa takoo, rau-taa takoo... (Oikea jalka tömistää, vasen jalka tömistää, hypätään ilmaan)

Kullan ja hopean kalkuttavat komean... (Nyrkissä olevat kädet kalkuttavat päällekkäin vartalon edessä ja takana. Halutessa lisätään askel eteen, askel viereen, askel taakse, askel viereen.)

Timantteja kilkuttaa, timantteja kilkuttaa... (Pienen pienet pikkurilli hakut hakkaavat pään yläpuolella, jalat hyppäävät varpaillaan siksakkia.)

Kääpiöt ottivat ilolla työn vastaan ja alkoivat takomaan samalla runoillen:

Kilke kuuluu, kalke kuuluu.

Kiirii kauas, kiirii kauas.

Kääpiöt kun kuutamolla 

kilkuttavat kalliolla.

Rauta on kuumaa, rauta on kuumaa.

Kipunat sinkoaa, kipunat sinkoaa.

Moukari lyö, moukari lyö.

Kun miekka oli valmis, antoivat kääpiöt miekan ritareille. Taivasraudasta valmistettu miekka oli kuitenkin niin arvokas, että kääpiöt pelkäsivät jonkun ritareista kokevan ahneutta ja ottavan miekan itselleen. Sen vuoksi kääpiöt määräsivät, että ritareiden olisi kuljetettava miekka ja kilpi ulos luolasta siten, että jokainen ritari kannattelisi yhdellä sormellaan miekkaa tai kilpeä. Jos miekka putoaisi tai joku omisi miekan kahvan omaan käteensä, eivät ritarit löytäisi koskaan ulos luolasta. Mikäli ritarit onnistuisivat tehtävässään, lupasivat kääpiöt antaa ritareille kullekin palan taivasrautaa, joka suojelisi ritareita pimeydessä.

Miekan kuljetus ulos luolasta.

Miekka saatiin tuotua ulos luolasta ja niin sai jokainen ritari itselleen palan taivasrautaa, suojaamaan ritarin tietä syksyn ja talven pimeydessä.

Rovaniemen kaupungille kiitos 1. luokkalaisille
 lahjoitetuista taivasraudan kappaleista!

Päästyään luolasta ulos oli ritarien aika hypätä ratsujensa selkään ja niin rohkeat ritarit ratsastivat ristiin rastiin rotkossa. Polulla edettiin alkuun laukka-askelin, sen jälkeen oli pakko liikkua käymäjalkaa, sillä rotko vaati ristiin rastiin menoa, kun pompimme kiveltä kivelle.

Matkallaan ritarit kohtasivat suuren hämähäkin verkon. Hämähäkki itse oli jossain muualla, mutta siitä huolimatta oli verkosta selviydyttävä läpi koskettamatta verkkoon ja hiiren hiljaa, muuten saattaisi hämähäkki palata ja syödä ritarit suihinsa. (Hämähäkin verkko oli tehty kuminauhasta puiden väliin.)

Hämähäkin verkosta selviydyttyään alkoi puiden välistä jo näkyä lohikäärmeen selkä sekä sen suusta purkautuvia lieskoja. Rohkaisukseen ritarit virittivät laulun:

Nyt syksy tuuli ankara, se portin auki puhaltaa ja meitä siellä odottaa hän Mikael niin voittoisa!

Tien meille näyttää Mikael, hänt´ seuratkaamme riemuiten. Kas´ syksyn väriloistossa me taistoon käymme voittoisaan!

Lohikäärmettä lähestyessämme jokainen ritari teki itselleen lumipallon, jolla voisimme taltuttaa ja viilentää tultasyöksevän ja kuumaa hohkaavan lohikäärmeen. Lohikäärmeeseen olisi osuttava 20 kertaa, jotta se rauhoittuisi.

20, 19, 18.... 3, 2, vielä 1 osuma tarvitaan!

Taistelu lohikäärmettä vastaan kävi taukoamatta, vuorotellen kukin ritari asettui taistelemaan lohikäärmettä vastaan, välillä jouduttiin vähän perääntymäänkin, ettei lohikäärmeen sylkemät lieskat käräyttäisi kulmakarvojamme.  Lopulta lohikäärme luovutti. Silloin saattoivat ritarit solmia saamansa punaisen nauhan lohikäärmeen kaulaan ja taluttaa sen pois metsästä läheisellä laavulle, jossa lohikäärmeen taltuttaneiden ritareiden kunniaksi järjestettiin juhlat. Matkalla lohikäärmettä taluttaessan (oppilaat kantoivat lohikäärmekangasta yhdessä) raikasi jälleen laulu: Kas syksyn väriloistossa me taistoon käymme voittoisaan! 

Taltutettu lohikäärme

 Juhlissa oli tarjolla kuumaa mehua ja lohikäärmeenhäntä-sämpylää (eli tikkusämpylää), jota jokainen ritari sai nuotiolla paistaa.

-----------------------------

Matka metsän halki laavulle kesti oppilaiden (17 lasta) kanssa seikkaillen n. 60 min. Tulisteluiden jälkeen oppilailla oli aikaa vapaaseen leikkiin, jonka jälkeen palasimme takaisin koululle. Kokonaisuudessan retkemme kesti 2.5 tuntia, kävelty matka oli edestakaisin reilun kilometrin mittainen.

Retki oli mielestäni oikein onnistunut, kävelymatkat tehtävien välillä olivat lyhyet ja kokoajan toimittiin, niin ettei kenelläkään ehtinyt tulla kylmä. Tehtävät olivat sopivan haastavia ekaluokkalaisille ja kaikki pääsivät tekemään, kukaan ei voinut jäädä sivusta katselijaksi.