Taatun matka kristallivuorelle

Varoitan jo aluksi, luvassa on piiitkän piiitkä postaus, 

sillä olemme työstäneet Taatun tarinaa kaksi viikkoa :)

Toteutin Jakob Streitin alkuteoksen ja Anita Kivekkään suomennoksen pohjalta satuseikkailun "Taatun matka kristallivuorelle". Alla oleva teksti on muokkaamani versio, se seuraa pääpiirteittäin Kivekkään suomennosta, mutta olen muokannut joitain kohtia omiin tarpeisiini sopiviksi.

Kerroin tarinan oppilailleni ensin jatkokertomuksena luokassa. Työstimme tarinaa sekä luokassa että metsäseikkailuna. Tarinaan on sisällytetty kuvin ja ohjein kertomuksen käsittely niin luokassa kuin metsässä.

Olipa kerran pieni ja arka juuritonttu nimeltään Taatu. Juuritonttuna sen tehtävä oli keväisin ja kesäisin pöyhiä maan alla kasvien ja puiden juuria, niin että ne saattaisivat kasvaa hyvin. Syksyn tullen Taatun työt vähenivät, sillä aurinko ei enää jaksanut lämmittää ja valaista niin pitkää päivää ja niin myös kasvien ja puiden kasvu hiljalleen seisahtui talven ajaksi. Silloin Taatu kysyi juurimestarilta: ”Saisinko viettää vaelluspäivän ja kuljeskella metsässä?” Taatu oli hyvin arka, mutta se oli kesän auringon lämmössä rohkaistunut kovasti ja kun Taatu sai juurimestarilta luvan, lähti se seuraavana päivänä metsään. Taatun jalat johdattivat sitä kuin huomaamatta kohti kallionhalkeamaa, jossa se tiesi olevan kauneimpia kristalleja mitä metsästä löytyi. Taatu oli kerran aikaisemminkin yrittänyt päästä kallionhalkeamaan ihailemaan kristalleja, mutta silloin oli kristallimestari käännyttänyt ja lähettänyt pienen tontun takaisin töihinsä. ”Ehkä kristallimestari ei ole tänään paikalla” pohti Taatu.

Taatu lähestyi varovasti kallionhalkeamaa, se saattoi jo nähdä kuinka sieltä sädehti ihmeellinen valo. Mutta yhtäkkiä tumma varjo astui Taatun eteen ”Kas, Taatuhan se siinä taas. Miten on: vieläkö olet pieni ponneton naputtelija? Mutta kas kun tänne satuit juuri nyt, sillä minulla on sinulle tehtävä. Saat tehdä matkan kristallivuorelle ja tuoda tonttujen kuninkaalle sieltä maailman kauneimman kristallin. Kulje auringon nousun suuntaan, jolloin saavut seitsemän vuoren valtakuntaan. Viimeisellä vuorella ovat maailman puhtaimmat ja hienoimmat kristallit. Jos onnistut tehtävässäsi pääset töihin kristalliluolaan.”

Taatu katsoi kristallimestariin, joka häntä oli puhutellut ja ojensi kristallimestarille pienen hakkunsa, kun kristallimestari sitä pyysi. Kristallimestari katseli käsissään olevaa hakkua ja painoi peukalon jälkensä hakun varteen ennen kuin ojensi hakun takaisin Taatulle: ”Tämä hakku auttaa sinua matkallasi, joudut kyllä usein pitämään puoliasi, sillä seitsemän vuoren laaksoissa asuu häijyjä peikkoja. Pidä hakku aina vyölläsi, äläkä anna sitä koskaan kenellekään. Jos peikkojen kanssa tulee liian tukalat oltavat, palaat ilman kristallia. Pääset kyllä takaisin juurimestarin luokse palatessasi.”

Ihmeissään Taatu katseli saamaansa hakkua, aluksi sen hymy oli hieman epätietoista mutta hymy muuttui yhä varmemmaksi ja pian Taatu ripusti päättäväisenä hakun vyölleen ja lähti vihellellen astelemaan auringon nousun suuntaan. Juuri kun Taatu oli saapumassa metsänlaitaan ilmestyi juurimestari sen eteen ja jylisi mahtipontisesti: ”Minne Taatu matka? Sinun ei ole lupa poistua metsästä!” Taatu oli aina totellut juurimestaria, mutta nyt se keräsi kaiken rohkeutensa nosti hakun varressa olevan kristallimestarin sormenjäljen näkyville ja kertoi saamastaan tehtävästä. ”Vai niin on asian laita,” totesi juurimestari, ”no, onnea nyt sitten tehtävääsi, vaikka et taida päästä toista vuorta pidemmälle, niin häijyjä ovat peikot. Mutta saat palatessasi vanhan työsi takaisin.”

Metsäseikkailu: Tarinan alun kertasimme koulun pihassa ja suuntasimme siitä kohti lähimetsää.

Taatu asteli metsän suojista laaksoon, jonka toisella puolella nousi ensimmäinen vuori. Laakson pohjalla virtasi puro. Taatu etsi katsellaan paikkaa, josta pääsisi puron yli ja löysikin viimein pienen sillan.

”Silta pieni, polkusi avaa, suo mulle kulku vapaa.”

Silta narahti aivan kuin myöntäväksi vastaukseksi, mutta Taatun astuttua sillalle ilmestyi sillan toiseen päähän peikko. Silmät kiiluen peikko katseli Taatun hakkua, peikoilla kun ei ollut omia hakkuja ja niin ne kadehtivat tonttujen hakkuja ja yrittivät petkuttaa ne itselleen. Tämäkin peikko pyysi saada katsella Taatun hakkua. Taatu muisti kuitenkin kristallimestarin sanat, eikä irrottanut otettaan hakusta, vaikka peikko kuinka pyysi. Lopulta turhautunut peikko yritti riistää hakun Taatun käsistä, silloin Taatu keräsi kaiken voimansa ja rohkeutensa ja riuhtaisi hakun irti peikon käsistä. Peikko parahti kivusta ja pötki tiehensä. Taatu kiinnitti hakun takaisin vyölleen ja lähti kiipeämään yli vuoren.

Metsäseikkailu: Petkuttajapeikkoa vastaan kamppailtiin "markanpainina", peikko ja tonttu asettuivat vastakkain seisomaan ja yhtä kättä käyttäen yrittivät kaataa toisensa kumoon. Otimme useita eriä ja jokainen sai painia useampaa peikkoa vastaan.

Vuoren rinnettä laskeutuessaan Taatu näki edessään uuden laakson, senkin pohjalla virtasi pieni puro. Etsiskeltyään hetken aikaa löytyi jälleen silta puron ylittämiseen.

”Silta pieni, anna polku vakaa, turvaisa kulku mulle takaa.”

Silta narahti kuin sanoakseen ”ole hyvä” ja Taatu asteli varovasti vastarannalle. Siellä hän näki oudon hoippuvan otuksen, joka änkyttäen pyysi vierasta tarttumaan juurilonkeroon. Tuo kummallinen otus lupasi johdattaa Taatun läpi piikkisen pensaikon ja siellä sijaitsevien suurien hämähäkin seittien. Taatu ilahtui otuksen tarjoamasta avusta, mutta tarttuessaan toisella kädellään juurilonkeroon huomasi Taatu tarttuneensa kiinni tahmeaan juureen ja tajusi samalla joutuneensa harhauttajapeikon uhriksi. Harhauttaja peikko aikoi johdattaa Taatun suuren suuren hämähäkin verkon muodostamaan ansaan ja ryövätä Taatun hakku. Onneksi Taatun molemmat kädet eivät olleet kiinni juuressa, vain toinen. Ja tuon toisen vapaan kätensä Taatu kurkottikin hakkuunsa, heilautti hakun päänsä päälle ja katkaisi juurilonkeron. Harhauttajapeikko säikähti Taatun neuvokkuutta ja karkasi paikalta. Taatu oli pelastunut peikolta, mutta se oli aivan yksin tiheän piikkipensaikon ympäröimänä eikä se tiennyt mihin sen oli suunnattava. Hetken aikaa mietittyään Taatu nosti hakun eteensä ja pyysi hakkuaan näyttämään oikean tien. Hetken aikaa hakku värisi Taatun kädestä ja kääntyi sitten osoittamaan oikeaan suuntaan. Hakun avulla Taatu löysi tiensä läpi piikkipensaikkoisen laakson ja pääsi kiipeämään seuraavalle vuorelle.

Oppilaat tallaavat lumeen ornamenttia.

Metsäseikkailu: Harhailimme hakun ohjaamina metsässä, muodostaen kiemurtelevan polun. Tallasimme saman polun useita kertoja ja lopuksi jokainen oppilas piirsi sormellaan saman polun lumeen.

Lumeen tallaamamme reitti näytti kuta kuinkin tältä. Vaikka kuvio
tallattiin lumeen yhdessä, piti yllättävän monen oppilaan vielä
kulkea jälki läpi toistamiseen ennen kuin osasi piirtää kuvion pienessä koossa
sormellaan lumeen.

Taatun laskeutuessa vuoren rinnettä alas seuraavaan laaksoon huomasi pieni tonttu, että aurinko alkoi vähitellen laskea ja ilta hämärtyä. Tämänkin laakson läpi virtasi pieni joki, mutta missään ei näkynyt siltaa. Taatu katseli ympärilleen pohtien, miten se pääsisi virran yli kunnes sen silmiin sattui puunrunko. Tuo vanha puu oli kaatunut sopivasti joen yli niin, että sitä myöten saattaisi varovasti tasapainoilla virran toiselle puolen.  Kohteliaasti Taatu pyysi puunrungolta:

” Puunrunkosilta, polkusi anna, matkallani minua kanna!”

Taatun piti keskittyä puunrungolla tasapainoiluun, ettei se olisi tippunut vuolaana virtaavaan jokeen, eikä se huomannut kuinka vastarannalla silmät kiiluen vaani viekastelijapeikko. Peikko oli heti huomannut Taatun kupeella heiluvan hakun ja himoitsi sitä itselleen. Taatun ylitettyä sillan viekastelijapeikko astui esiin. Ystävällisesti, ehkä vähän liiankin ystävällisesti, se voivotteli Taatun pitkää matkaa ja lupasi tarjota väsyneelle vaeltajalle yösijan luolassaan. Luolassaan vuoren rinteessä viekastelijapeikko osoitti Taatulle hyvän paikan nukkua, se näyttti myös kallionhalkeaman, johon tonttu voisi asettaa hakkunsa yöksi. Taatu kiitti ystävällistä peikkoja ja kävi makuulle. Juuri kun Taatu oli nukahtamaisillaan, tuli sen mieleen kristallimestarin sanat: ”Älä koskaan päästä hakkua käsistäsi.” Hiljaa Taatu kurotti paikaltaan kätensä kallionhalkeamaan ja veti hakun alleen. Sen jälkeen väsynyt tonttu vaipui uneen. Viekastelijapeikko sen sijaan oli esittänyt luolan toisella puolella nukkuvaa ja kun se kuuli tontun hengityksen tasaantuneen, päätteli se tontun nukahtaneen. Niin hiljaa kuin peikko vain voi hiipi viekastelijapeikko Taatun luokse, kurotti kätensä tontun yli kallionhalkeamaan anastaakseen tontun hakun. Mutta kallionhalkeama oli tyhjä, peikko kopeloi ja kopeloi halkeamaa, mutta tyhjänä se pysyi. ”Oliko tuo tonttu puijannut peikkoa vai mitä oli tapahtunut?” Viekastelijapeikko alkoi hermostua ja alkoi hapuilla hakkua Taatun ympäriltä. Pieni tonttu heräsi peikon hapuiluun, vaikka se oli unen pöpperössä tajusi se heti mistä oli kyse, tempasi hakkunsa kohti peikkoa ja karjaisi niin kovasti kuin Taatun pienistä tontun keuhkoista lähti. Peikko säikähti pahan kerran ja pötki tiehensä, ilman hakkua. Taatu sen sijaan nukkui yönsä kuivassa ja lämpimässä luolassa ja niin se saattoi seuraavana aamuna tyytyväisenä lähteä eteenpäin ja kohti seuraavaa vuorta ja sen takana sijaitsevaa laaksoa.

Taatu ei kuitenkaan aavistanut, että yön aikana oli viekastelijapeikko kulkenut tontun edellä seuraavaan laaksoon serkkunsa löyhkääjäpeikon luokse. Löyhkääjäpeikko oli saanut nimensä siitä, että se vihasi peseytymistä ja sen saattoikin haistaa pitkän matkan päähän. Yhdessä viekastelijapeikko ja löyhkääjäpeikko pohtivat, miten anastaisivat Taatulta hakun ja pian niillä olikin suunnitelma.

Löyhkääjäpeikon laaksossa ei joen yli kulkenut siltaa, eikä puunrunkojakaan ollut kaatunut joen yli. Taatun tarkkailtua jokea, huomasi se, että eräässä kohdassa joen pinta oli sen verran matalalla, että veden pinnalle ylettyvät kivet muodostivat ikään kuin polun yli joen. Sitä pitkin Taatu hyppelikin joen yli ja vastarannalla se haistoi kumman hajun. 

Metsäseikkailu: Joen yli johtavat kivet olivat jumppamaton palasia, joissa kussakin on jokin kirjain. Palaset muodostivat polun, jota pitkin oppilaat loikkivat sanoen jokaisella "kivellä" kirjainta vastaavan äänteen. Moni oppilaista loikki polun useita kertoja.

Pian hajun aiheuttaja ilmaantuikin näköpiiriin, ruma ja löyhkäävä peikko tuli Taatua vastaan ja sanaakaan sanomatta se viskasi maamunan Taatun silmille. Maamunan sisällä oleva pöly kirveli Taatun silmiä eikä tonttu nähnyt mitään. Taatu kuuli kauempaa hihitystä ja tunnisti äänen kuuluvan viekastelijapeikolle, silloin Taatu ymmärsi tämänkin olevan peikkojen katala juoni anastaa hakku häneltä. Kyyneleet olivat sen verran puhdistaneet Taatun silmiä, että se saattoi hämärästi nähdä eteensä. Toinen käsi tiukasti hakun ympärillä Taatu hapuili takaisin joen rantaan ja vapaalla kädellään tonttu huuhteli silmiään, kunnes kirvely lakkasi ja Taatu näki jälleen. Kauempaa seuranneet peikot lähtivät pettyneinä ja vihaisina pois, ei niiden juoni ollut onnistunut nytkään, tonttu sai edelleen pitää hakkunsa.

Metsäseikkailu: Tässä kohtaa seikkailua pikkutontutkin sokeutuivat osittain löyhkääjäpeikon maamunan pölystä. Oppilaat toimivat pareittain, jokaisella parilla oli alusta (edellisen tehtävän "kivi"/jumppamaton palanen) ja 5 keppiä. Toinen parista jäi alustansa kanssa kauemmas ja toinen tuli katsomaan opettajan rakentamaan mallia. Parin tehtävänä oli sanallisesti ohjeistaa pari rakentamaan samanlainen kuvio kuin opettajan malli. Ohjeistajan kädet oli koko tehtävän aikana pidettävä kiinni "hakussa" eli käsillä ei saanut osoittaa "laita toi tohon" tyyliin. Kun ensimmäinen kuvio oli rakennettu vaihtuivat parien osat ja toinenkin pääsi rakentamaan.

Oppilasparit rakensivat parinsa ohjeistuksella esimerkiksi tällaisen hevosen.

Taatu kiipesi tyytyväisenä ylös vuoren rinnettä. Se vihelteli iloisena, vaikka vaellus alkoi jo painaa sen jalkoja. Enää olisi kaksi vuorta ylitettävänä ennen kristallivuorta. Seuraavan laakson pohjalla virtasi joki vuolaampana kuin yhdessäkään aiemmassa laaksossa. Auringon paisteessa Taatu saapui joen rantaan, kauempana näkyi vesiputous, jota Taatun oli pakko päästä ihailemaan. Taivaan sinisenä kielekkeeltä alas valuva vesi ja valkoiset kuohut vesiputouksen alla olivat mahtavat. Ja vesiputouksen yläpuolella auringon säteet kisailivat kuin piirileikissä pyörien ympäri, ympäri, ympäri.. Taatu istahti hetkeksi joen rantaan ihailemaan sen kauneutta. 

Luokassa/maalaus: Maalasimme vesiväreillä vesiputouksen yläpuolella piirissä kieppuvia kauniita keltaisia auringon säteitä.

Auringon säteiden maalausta sitruunankeltaisella ja auringonkeltaisella.

Auringon säteet karkeloivat vesiputouksella.

Mutta kauaa ei Taatu uskaltanut istua, sillä pian tulisi jälleen ilta ja tontun olisi löydettävä itselleen yösija. Taatu katseli epätietoisena ympärilleen, mistä se pääsisi joen yli? Lopulta Taatu päätti kysyä apua hakultaan, joka oli tähänkin asti auttanut Taatua.

”Hakku pieni, hakku pieni, näytä mulle turvaisa tieni.”

Hakku värähteli Taatun käsissä ja kääntyi sitten osoittamaan suoraan vesiputoukseen. Taatu katseli säikähtäneenä vesiputousta, eihän se osannut edes uida. Taatu pyysi hakkuaan uudelleen näyttämään sille tie, mutta edelleen hakku osoitti vesiputousta. Taatu nousi ylös ja asteli vesiputouksen ääreen. Silloin Taatu huomasi, että vesiputouksen takana aivan kallion seinämän vieressä kulki kapea polku. Se ei ollut niin leveä, että siitä olisi edes ihmislapsi voinut turvallisesti kulkea, mutta pieni juuritonttu kuten Taatu saattoi helposti astella kielekettä pitkin vesiputouksen takaa toiselle puolelle.

Niin kaunista kuin vesiputouksen toisella puolella auringon paisteessa oli ollutkin, ei samaa voinut sanoa vesiputouksen toisella puolella avautuvasta näkymästä. Taatu oli saapunut tärvelijäpeikon laaksoon. Tärvelijäpeikko oli repinyt laaksostaan kaikki kasvit juurineen maasta ja olipa se onnistunut saamaan jopa joitain nuoria puuntaimia ylös maasta. Ne puut, jotka olivat liian isoja ylös revittäviksi oli tärvelijäpeikko riipinyt lehdettömiksi. Ihmetellen laaksossa avautuvaa näkymää Taatu asteli eteenpäin ja pian sen näköpiiriin tuli tärvelijäpeikko itse. Peikko oli juuri löytänyt erään suuren puun oksilta oravan pesän, se repi parhaillaan oravan huolella rakentamaa pesää kappaleiksi. Tämän nähdessään Taatui suuttui, se ei ollut koskaan voinut sietää sitä, että isommat kiusasivat pienempiä. Taatu tarrasi hakkuunsa ja juoksi huutaen suuren peikon kimppuun. Taatu iski hakullaan peikon paksuun niskanahkaan ja säikäytti peikon siten tiehensä. Kauempaa tapahtumaa tarkkaillut orava, jonka pesää peikko oli ollut tuhoamassa, ilmestyi peikon kadottua Taatun lähelle. Orava kiitti Taatua avusta, ilman Taatua olisi orava itsekin ollut pian hännätön tai karvaton. Taatu oli tullut juuri oikealla hetkellä apuun. Pelokas orava ei halunnut enää jäädä laaksoon, johon tärvelijäpeikko pian varmasti palaisi. Se pyysikin Taatulta lupaa seurata tonttua tämän matkalla. Taatu, joka oli jo jonkin aikaa kaivannut seuraa, ilahtui oravan pyynnöstä ja toivotti oravan tervetulleeksi mukaan vaellukselle. ”Minä olen Taatu, mikä sinun nimesi on? kysyi tonttu oravalta. ”Minulla ei ole koskaan ollut ystävää, eikä kukaan ole koskaan kutsunut minua millään nimellä”, vastasi orava Taatun kysymykseen. Taatu tuumaili hetken aikaa ja kynsi korvallistaan, sitten se antoi oravalla nimeksi Vili. Taatu ojensi kätensä oravalla:” Hei, minä olen Taatu.” Ylpeänä uudesta nimestään orava tarjosi tassuaan Taatulle ja esitteli itsensä: ”Hei, minä olen Vili.”

Myös metsäseikkailussa matkan varrelta löytyi Vili, jonka
otimme mukaamme kyltin päältä, minne se oli paennut
tärvelijäpeikkoa.

Orava hypähti Taatun olkapäälle ja opasti tontun ylös vuoren rinnettä, vuoren rinteessä sijaitsi nimittäin luola, jossa Taatu saattaisi turvallisesti yöpyä. Tärvelijäpeikko ei koskaan noussut kovin korkealle vuorenrinteeseen, sillä se kärsi korkeanpaikan pelosta. Niin saivat Taatu ja Vili nukkua seuraavan yön turvassa. Luola oli juuri sopiva pienelle tontulle ja oravalle. Nukkumaan paneutuessaan Taatu asetti taas hakun alleen turvaan ja käänsi käsivartensa rintansa päälle siten, että kyynärtaipeeseen jäi Vilille hyvä pieni peti.

Taatu ja Vili kiipeävät vuorelle

Seuraavana aamuna Taatu ja Vili kiipesivät vuorenhuipun yli ja laskeutuivat laaksoon, jossa ei kasvanut mitään. Se ei johtunut siitä, että joku olisi repinyt kasvit ja puut juurineen ylös, kuten tärvelijäpeikon laaksossa. Tässä laaksossa ei koskaan ollut kasvanutkaan mitään, se oli pelkkää kivikkoa ylhäältä alas. Varovasti Taatu ja Vili astelivat kiemurtelevaa polkua alas vuoren rinnettä. Jokaista askelta oli harkittava tarkoin, sillä yksikin virhe askel saattoi aiheuttaa kivivyöryn. Aina välillä Taatu ja Vili näkivät ympärillään alas vieriviä kiviä. Yhtäkkiä Taatun hakku hytkähti merkitsevästi, Taatu pysähtyi ja nosti hakun vyöltään käsiinsä ja ihmetteli mikä hakulle oli tullut. Juuri sillä hetkellä aivan Taatun ja Vilin edestä vieri suuren suuri kivi alas rinnettä, vilkaistessaan ylös rinteeseen näki Taatu jonkin harmaan vilahtavan kivien taakse piiloon. Se oli kivenpyörittäjäpeikko, joka oli yrittänyt vierittää kiven Taatun ja Vilin yli. Ja siinä se olisi onnistunutkin ellei hakku olisi pysäyttänyt Taatua. Taatu jatkoi matkaansa varovaisesti, nyt kantaen hakkua koko ajan kädessään ja totellessa hakun pysähtymiskäskyjä. Kiviä vyöryi Taatun edestä ja takaa, mutta lopulta pääsivät Taatu ja Vili laakson pohjalle turvallisesti.

Kivenvierittäjä peikon laakso oli pelkkää kivikkoa,
siellä ei yksikään kasvanut eivätkä vierivät
kivet päässeet sammaloitumaan.

Metsäseikkailu: Vieriviä kiviä oppilaat väistelivät juosten sovitun polun pätkän varovaisesti yrittäen väistellä opettajan ja avustajan polun molemmilta puolilta heittelemiä lumipalloja.

Tämänkin laakson pohjalla virtasi joki, jonka yli ei kulkenut siltaa. Taatu tarkasti jonkin aikaa omituisesti virtaavaa jokea. Se tyrski voimakkaina aaltoina uomassaan, mutta aina kuudes aalto jäi tulematta ja joki oli hetken aikaa lähes vedetön ja pohja näkyi. Taatu kehotti Viliä tarttumaan tiukasti kiinni ja sitten se laski: 1-2-3-4-5- nyt juostaan. Ja Taatu juoksi yli joen juuri silloin kun joki tyhjeni vedestä, juuri kun tonttu astui vastarannalle vyöri uusi aalto joen yläjuoksulta ja roiskautti vettä tontun tossuille, mutta se ei enää haitannut yli sillä kaksikko oli päässyt turvallisesti joen yli ja edessä nousi viimeinen vuori ennen kritallivuorta. Ylös vuoren huipulle suunnistivat Taatu ja Vili.

Metsäseikkailu: Kummallisesti virtaavan joen ylitys suoritettiin juoksemalla pyörivän hyppynarun läpi, yksi kerrallaan oppilaat laskivat viiteen ja juoksivat kuudenne tyrskyn kohdalla hyppynarun läpi. 

Piposta piti pitää kiinni, ettei tontun perässä tuleva tyrsky
siepannut tontun pipoa mukaansa.

Vuoren laelta he näkivätkin jo edessään kohoavan kristallivuoren. Kahden vuoren välissä oli kuitenkin laakson sijaan järvi, joka olisi ylitettävä päästäkseen kristallivuorelle. Järven rantaan laskeutuessaan Taatu ja Vili löysivät pienen, vanhan ruuhen, johon he kaksi mahtuivat juuri sopivasti. Taatu ja Vili soutivat vuorotellen ja pian he alkoivat lähestyä edessä kohoavan vuoren rinnettä. Kaksikko ei kuitenkaan ehtinyt rantaan asti, sillä suuri musta korppi lensi raakkuen ruuhen yli: ”Älkää menkö vuorelle nyt. Isopeikko on valveilla, se valvoo koko yön ja nukahtaa aamuauringon säteisiin. Kraak-kraaks, älkää menkö vuorelle nyt!”

Korpin varoituksen kuultuaan Taatu ja Vili päättivät viettää yön ruuhessa, keskellä järveä niillä ei olisi mitään vaaraa. Taatu paneutui ruuhen pohjalle makuulle ja Vili Taatun kainaloon kerälle. Vielä ennen nukahtamistaan Taatu katseli ylös taivaalle, jossa tähdet loistivat ja siellä korkealla edessä tummana ja jyhkeänä nousi myös kristallivuori. Taatu vilkaisi uudelleen vuorta ja hieraisi silmiään ihmeissään, vuoren huipulta loisti himmeää ja salaperäistä valoa.

Aamuauringon säteet kutittelivat Taatun poskia ja herättivät tontun seuraavana aamuna. Oli aika suunnata kristallivuorelle, isopeikko oli varmaan jo nukahtanut. Hiljaa soutivat Taatu ja Vili vuoren rantaan, rannassa ei kuitenkaan ollut mitään mihin ruuhen olisi voinut sitoa kiinni. Taatu ja Vili sopivat, että Vili jäisi pitämään venettä rannassa Taatun kiivetessä vuorelle.

Metsäseikkailu: Kristallivuoren laella isopeikko uinui puuta vasten, hipi hiljaa tonttujoukko hiipi peikon ohi..

Jonkin matkaa ylös vuoren rinnettä kiivettyään Taatu huomasi kalliossa halkeaman, Taatu astui halkeamasta luolaan ja huokaisi ihastuksesta: luola oli täynnä kirkkaita ja kimaltavia kristalleja. ”Veisinkö kristallimestarille tuon vai tuon?” pohdiskeli Taatu itsekseen. Sitten sen mieleen tuli, että ylempänä rinteessä voisi olla vieläkin kauniimpia kristalleja. Ja Taatu oli ollut oikeassa, vähän ylempää löytyi suurempi luola ja kauniimpia kristalleja. Mutta Taatu jatkoi vieläkin ylemmäs ja löysi luolan toisensa jälkeen täynnä yhä kauniimpia ja kauniimpia kristalleja. Lopulta Taatu oli melkein vuoren huipulla, siellä avautui viimeinen luola. Sen suuaukko oli pienempi kuin aiempien luolien, siitä mahtui sisään vain pienenpieni tonttu. Taatu luikahti sisään ja katseli mykistyneenä ympärilleen, joka puolella hehkuivat maailman kauneimmat kristallit kaikissa sateenkaaren väreissä. Täältä olisi kristalli tonttujen kuninkaalle ja kristallimestarille vietävä. Taatu tarttui hakkuunsa:

”Kristallivuori, kivi mulle lahjaks´anna, sen kuninkaallein tahdon kantaa!”

Metsäseikkailu: Isopeikon ohi hiippailtuamme oli meillä aikaa ihastella kristallivuorta. Kristallivuoremme laella oli lumilinna, josta maalasimme oman kristalliluolamme nestemäisiä vesivärejä käyttäen. 

Kristallien maalausta Vilin valvonnassa.

Kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuva kristalliluola.

Ennen paluumatkaa tontut söivät eväitä ja lepäsivät laavulla.

Taatu nakutteli varovasti mielestään kauneimman kristallin irti luolan seinästä ja aloitti matkansa alas vuoren rinnettä. Innoissaan ja kaunista kristalliaan ihaillessaan Taatu ei kiinnittänyt niin paljon huomiota askeleisiinsa kuin tullessa ja astuikin monta kertaa niin huolimattomasti, että kiviä vieri alas vuoren rinnettä. Isopeikkokin kuuli kivien vierivän, unenpöpperöisenä se onneksi luuli ääni kristallirottien ääniksi ja se jatkoi uniaan. Lähestyessään ruuhta Taatu unohti isopeikon täysin ja huusi: ”Vili, katso!” Taatu kohotti käsissään olevaa hehkuvaa kristallia ja huusi Viliä yhä uudelleen. Taatun kirkkaaseen tontun ääneen isopeikko havahtui, noin kirkasta ääntä eivät kristallirotista eikä vuoren läheisyydessä asuvista korpeista lähtenyt. Isopeikko nousi jalkeille ja silloin se näki tontun kristalleineen ja karjaisi: ”Kuka uskaltaa varastaa kristalleja vuoreltani?” Taatu säikähti isopeikon karjaisua ja lähti hädissään juoksemaan kohti Viliä ja ruuhta. Niin kovasti Taatu kiirehti, että kompastui jalkoihinsa ja kaatui. Kristalli ja hakku lensivät Taatun käsistä ja isopeikon askeleet kuuluivat jo läheltä. Taatu kahmaisi kristallin syliinsä ja juoksi ruuhta kohti: ”Vili, ota tämä.” Vili otti kristallin vastaan, mutta kysyi Taatulta hädissään, missä Taatun hakku oli. Taatu hapuili vyötään, mutta turhaan. Hakku oli pudonnut Taatun kaatuessa. Taatun ei auttanut kuin kääntyä hakemaan hakkua, vaikka isopeikko lähestyi hurjaa vauhtia. Taatu pinnisti kaikki voimansa ja pinkaisi niin vinhaan juoksuun, ettei sen pieniä jalkoja erottanut sen juostessa hakun luokse. Taatu kahmaisi hakun käteensä ja juoksi takaisin ruuhelle, isopeikko aivan kintereillä huohottaen. Juuri kun isopeikko ojensi kätensä tarratakseen tontun nutun selkämykseen hyppäsi Taatu ruuheen työntäen sen samalla liikkeelle. Isopeikko ei ehtinyt saada tontun nutusta eikä ruuhesta kiinni. Suuttuneena peikko tempaisi rannasta ison kivenlohkareen ja yritti heittää, sillä ruuhessa istuvia. Kivi ei osunut, mutta molskahti veteen aivan pienen veneen vieressä aiheuttaen niin ison aallon, että ruuhi melkein kellahti kumoon. Taatu ja Vili soutivat ruuhta kunnes niiden pienet kädet eivät enää jaksaneet yhtään enempää, isopeikon heittelemät kivet eivät enää onneksi osuneet lähellekään ruuhta ja peikonkin voimat taisivat alkaa ehtyä. Taatu ja Vili saattoivat huokaista helpotuksesta, he olivat saaneet kristallin, hakku oli tallessa ja he olivat päässet karkuun isopeikkoa. Taatu ja Vili päättivät viettää seuraavankin yön ruuhessa. Väsyneitä ja uupuneita ne paneutuivat makuulle veneen pohjalle ja pian kuuluikin vain tasaista hengitystä.

Metsäseikkailu: Paluumatkalla en enää kertonut satua eteenpäin, mutta tarinan tuntevat oppilaat juoksivat sadun lumossa alas rinnettä väistellen puiden takana väijyviä peikkoja. Niin satuseikkailu jatkui aina koulun pihaan asti, vaikka minä en opettajana enää johtanut satua.

Luokassa/musiikki: Lauloimme useita peikko-aiheisia lauluja aamutoimien aikana sekä musiikin tunneilla.

Taatun tarinaa lauloimme luokassa Hirsilaulun (löytyy esim. Musiikin mestarit 3-4) sävelellä.

Tien laidas oli vuori,

tien laidas oli vuori.

Tien laidas oli suuri vuori,

humppa humppa hei.

Taatu kiipes vuorell´,

Taatu kiipes vuorell´,

ja Taatu kiipes peikon vuorell´

humppa humppa hei.

Taatu kohtas peikon,

Taatu kohtas peikon 

ja Taatu kohtas ilkeen peikon 

humppa, humppa hei. 

Peikko halus hakun,

peikko halus hakun,

peikko halus Taatun hakun,

humppa humppa hei.

Taatu voitti peikon,

Taatu voitti peikon

ja Taatu voitti suuren peikon

humppa humppa hei.

Taatu löysi luolan

Taatu löysi luolan,

Taatu löysi kristalliluolan

humppa humppa hei.

jne.. 

Laulun sanat olivat jokaisella laulukerralla hieman erilaiset...

Muita peikkolauluja ovat esim. Yks vanha ilkee peikko (Musiikin mestarit 1-2) ja Mummu Ruu ja Pappa Raa (Musiikin mestarit 1-2). Rotta Mokoma (Muskaripellen lauluja) vääntyi meidän laulaessamme Peikko katalaksi.

Koska Taatun tarina on koulussamme ekaluokan perinne, lahjoittivat isommat oppilaat meille  aasteensa: kristallin. Kristalli pääsi ikkunalle rakentamallemme kristalluvuorelle, jonne Taatu-tonttu on matkalla..

Taatun kristalli

Luokassa/matematiikka: Harjoittelimme kolmen oppilaan ryhmissä ongelmanratkaisua ja loogistapäättelyä selvittämällä kuka peikoista on kukin. 

Oppilasryhmillä oli kuvat viidestä peikosta (aika, jaksaminen ja mielikuvitus eivät riittäneet peikkojen itse piirtämiseen, joten käytin valmiita värityskuvia) ja alla olevien vinkkien avulla heidän tehtävänä oli ratkaista kuka peikoista on kukin.

Luokassa/matematiikka: Esa Lamposen Rotta Mokoma-laulu (Muskaripellen lauluja) vääntyi meidän käytössämme Peikko katalaksi ja harjoittelimme kymppipareja laulun avulla.

Olen Peikko Katala, asun täällä luolassa,

mun mulla täällä aarteita.

Olen Peikko Katala, asun täällä luolassa,

on aarteet jossain piilossa.

Kun täällä tassut alkaa taputtaa,

kaiku siihen vastata saa.

Kun täällä tassut alkaa taputtaa

kaiku vastaa vaan.

Oppilaat toimivat pareittain, toinen parista keskittyi lauluun ja kaiku rytmin toistamiseen kertosäkeen jälkeen. Toinen parista toimi laulavan oppilaan selän takana ja poisti salaisuuspussista, jossa oli 10 aarretta (pähkinää), valitsemansa määrän aarteita. Kun laulu loppuu ja kaiku on toistettu, laulanut oppilas saa aarrepussin, jonka sisältöä hän saa tunnustella ja laskea kuinka monta aarretta pussissa on. Ensimmäisillä kierroksilla oppilas kertoo parilleen aarteiden määrän, jatkossa vastataan kuinka paljon pussista puuttuu, jotta olisi kymmenen aarretta.

Luokassa/maalaus: Kokeilimme luokassa sokerimaalausta ja maalasimme kristallikiteitä. Paperi maalattiin ensin vesi-sokeri-liuoksella (1 osa vettä, 2 osaa sokeria keitetään kunnes sokeri liukenee ja jäähdytetään). Seuraavaksi lapset maalasivat nestemäisillä vesiväreillä paperin. Sokerisella pinnalla värit leviävät, mutta eivät sekoitu. Pinta jää kiiltäväksi ja kauniin näköiseksi.

Sokerimaalauspinta olisi nättiä myös esim. korteissa, mutta pinta jää tahmeaksi eli se on käsiteltävä jollakin, jos maalausta halutaan käyttää askartelussa. Lisäksi 20 sokerimaalauksesta vain 5 irtosi ehjänä maalausalustasta, eli kannattaa siirtää maalaukset kuivumaan toiselle alustalle, niin eivät jää kiinni. Koska vain osa oppilaista sai kristallinsa ehjänä irti, leikkasi jokainen kristallinpalasia omasta maalauksestaan ja ne aseteltiin kristalliluolaksi A1-kokoiselle paperille.

Oppilaiden kristalliluola

Miten Taatun paluumatka kristallivuorelta takaisin tonttujen kuninkaan luokse sujui selviää sinulle seuraavalla kerralla :)